Translate

8. toukokuuta 2020

Kotini ei ole siellä missä sydämeni on

Olen syntynyt ja asunut koko elämäni ajan Rovaniemellä. Tämä kaupunki on antanut minulle niin paljon ja se on minulle rakas paikka. Silti en ole aikoihin tuntenut kuuluvani tänne. Tuntenut halua asua täällä koko loppuelämääni. Minulla on ollut sellainen tunne jo yli 10 vuoden ajan. Joka kerta kun olen käynyt Etelä-Suomessa sukulaisteni luona niin minut on vallannut sellainen tunne, että se on paikka mihin kuulun. Ei siis sen takia, että siellä olisi enemmän minulle rakkaita ihmisiä kuin täällä. Täällä asuu lähes kaikki mun läheiset ja osa toki etelässä. Se on vain se paikka, joka on sytyttänyt. Olen miettinyt pitkään mikä se syy on. Että miksi tunnen olevani enemmän kotona etelässä kuin täällä pohjoisessa. Olen tajunnut, että siihen on monta syytä. Käyn läpi nyt 5 näistä syistä.


1. Kesä tulee aiemmin Etelässä kuin Pohjoisessa

Tämä on yksi syy. En ole ikinä ollut talvi-ihminen tai nauttinut kovista pakkasista. Siitä, että pitää tumpata monta kerrosta vaatetta päälle, jotta et muutu jääpalikaksi pihalla. Kyllähän niitä pakkasia toki on myös Helsingissä, mutta ei niin kovia kuin täällä pohjoisessa. Etelässä talvi ei kestä läheskään yhtä pitkään kuin täällä. Lisäksi mun rakas harrastus golf on Suomessa puhtaasti kesänajan harrastus. Golfkausi voi olla Etelä-Suomessa jopa 2-3kk pidempi kuin Pohjois-Suomessa. Kaikille vuodenajoilla ei ole niin suurta merkitystä, mutta minulle on. Huomaan olevani virkeämpi ja yleisesti paremmalla päällä kesäisin. Niin hassua kuin onkin, että olen syntynyt talvella, mutta en pidä talvesta tippaakaan. Ainoat asiat, joista pidän talvessa ovat lumi ja revontulet. Lunta vaan tuppaa monesti satamaan niin paljon, että joka paikka on loskaa täynnä kun kevät tulee ja revontulia näkee niin harvoin.


2. Paremmat työmahdollisuudet sekä koulutusmahdollisuudet

Karkeasti sanottuna täällä Rovaniemellä on tasan 3 yliopistotason koulutusta, jotka minua kiinnostaisivat. Ne ovat luokanopettajakoulutus, kasvatusalan koulutus sekä tradenomi (AMK). Etelässä on paljon laajemmat tarjonnat opintojen suhteen. Tämän lisäksi mieheni sai juuri tänään gradun valmiiksi ja on piakkoin valmis yhteiskuntatieteiden maisteri. Hänellä olisi haaveena tohtorinkoulutus ja siihen on paremmat mahdollisuudet Etelä-Suomessa kuin täällä. Lisäksi meidän molempien työmarkkinat kasvavat etelämpänä. Olen ammatiltani tarjoilija sekä respan täti. Täällä pohjoisessa työ on pääasiassa kausiluontoista ja painottuu talvisesonkiin. Etelässä on enemmän asukkaita, joten siellä töitä on tarjolla laajemmin ympäri vuoden kuin täällä. Ympärivuotinen työ ja jopa vakkarityö on todennäköisempää saada etelässä kuin täällä. Totuus on se, että sinne on mentävä missä on töitä.


3. Etelässä on enemmän tekemistä kuin täällä

Vaikka Rovaniemi on pinta-alaltaan Euroopan suurin kaupunki niin täällä on oikeasti todella vähän mitään aktiviteettia ellet ole kiinnostunut kalastuksesta, metsästyksestä ja patikoinnista. Lisäksi jos joskus haluaa vain shoppailla niin et välttämättä löydä haluamaasi mistään. Kauppoja on suhteellisen vähän ja valikoimat todella pienet verrattuna etelään, joka pursuaa kauppoja sekä kauppakeskuksia. Mie olen aina ollut enemmän kaupunki-ihminen kuin maalla viihtyvä. Patikointi yms. luontoretket eivät ole minun juttuja. Olen lapsena toki marjastanut, patikoinut ja ollut paljon luonnossa. Se ei kuitenkaan ollut oma valintani. Nyt kun minulla on mahdollisuus valita niin ennemmin asun etelässä, jossa on muutakin tekemistä. Etelässä ei myöskään ole sääskiä, joita täällä on vaikka muille jakaa. Lisäksi lapsille suunnattujen aktiviteettien määrä kasvaa etelään mentäessä roimasti.


4. Etelästä on helpompi ja halvempaa matkustaa ulkomaille

Rovaniemeltä lentää tosi vähän suoria lentoja minnekään aurinkokohteisiin. Monesti täytyy ostaa ensin lennot Helsinkiin ja sieltä jatkolennot lomakohteeseen. Se tulisi kalliimmaksi ja jos tykkää matkustella paljon niin ne Rovaniemi-Helsinki-Rovaniemi lentoihin kuluvat rahat pystyisi käyttämään etelässä asuessa vaikka yhteen ylimääräiseen lomamatkaan. 


5. Pohjoisessa on pidemmät välimatkat eri paikkoihin ja heikompi joukkoliikenne

Etelässä busseja kulkee jopa 5-10 minuutin välein kun täällä taas kulkee 30 minuutin välein. Joihinkin paikkoihin saattaa kulkea vieläkin harvemmin. Jos et asu keskustassa niin helpointa kulkemisen kannalta on omistaa oma auto. Etelään muutettaessa oman auton hankkiminen ei ole niin välttämätöntä. Riippuu sielläkin missä asut, mutta pääasiassa joukkoliikenne on siellä sujuvampaa kuin täällä ainakin omien kokemusteni perusteella. Me ei omisteta autoa, mutta asutaan tällä hetkellä ihan Rovaniemen keskustan tuntumassa eikä auton hankkiminen ole ollut niin välttämätöntä. Joskus ollaan kuitenkin jouduttu pyytämään läheisiltä kyytiä kauppaan, jos on pitänyt käydä Prismassa tai K-Citymarketissa, koska molemmat sijaitsevat kodistamme yli 2km päässä. Olisi vaikeaa tehdä suuria ostoksia ja kanniskella niitä pitkiä matkoja. Etelässä hyvän joukkoliikenteen vuoksi tämä olisi mahdollista. 


Muutto etelään ei olisi minulle ja perheelleni mikään hetken mielijohde vaan usean vuoden pohtimisen lopputulos. Miksi jäädä sellaiseen paikkaan jossa ei viihdy samalla tavalla. Toki meillä jäisi tänne tukiverkosto ja lasten isovanhemmat. Se on saanut miettimään asiaa paljon pidempään ja tarkemmin. Silti en tunne tätä paikkaa samalla tavalla kodikseni. Se oli jo teininä sellaista. Kun matkustin etelään sukulaisteni luo vierailulle niin viihdyin siellä. Minulla ei tullut hetkeäkään tylsää ja joka päivälle olisi keksinyt vaikka ja mitä erilaista tekemistä. Kerran aloin jopa itkemään kun piti lähteä takaisin kotiin. Silloin havahduin siihen, että vaikka Rovamiemi on minulle rakas kaupunki niin se ei ole paikka, jossa haluan elää loppuelämäni. Se ei välttämättä olisi edes mahdollista työllisyyden vuoksi. Rovaniemeltä on todella vaikeaa saada vakituista työtä. Avoimia työpaikkoja on yksinkertaisesti vähemmän kuin etelässä. Muutto oli meillä tänä keväänä ajankohtainen asia. Olisimme muuttaneet Tampereelle viimeistään ensi kuun alussa. Muutto kuitenkin kusahti tämän koronan vuoksi. Meiltä meni ihana asunto sivu suun tämän tilanteen vuoksi. Oltaisiin saatu se, mutta emme tienneet milloin olisimme pystyneet muuttamaan. Se sitten vihelsi pelin poikki. Lisäksi olisin saanut töitä Tampereelta, mutta koronan vuoksi kaikki ravintolat menivät kiinni ja työpaikka jäikin saamatta. Me pudottiin siis hyvin edenneistä suunnitelmista taas tyhjän päälle. Olen miljoona kertaa kironnut tämän pandemian sinne helvetin viimisimpään koloon. Se ei kuitenkaan muuta tilannetta ja se on vain hyväksyttävä, että asiat meni näin. Tällä hetkellä olen hakenut kouluun Tampereelle ja pääsykokeita on tässä kuussa sekä ensi kuussa. Toivottavasti saisin koulupaikan niin asia alkaisi jälleen edetä. Mahdollisen muuton koittaessa tulisin ikävöimään meidän tänne jääviä läheisiä. Meidän on kuitenkin kuljettava sinne suuntaan missä on paremmat mahdollisuudet työllistyä. Emme voi elää elämäämme sillä tavalla miten muut meidän tahtoisi sitä elävän. Meidän täytyy elää elämäämme sillä tavalla, että turvaamme itsemme ja lastemme tulevaisuuden. Jos vaihtoehtona on Rovaniemi, jossa olisimme molemmat hyvin todennäköisesti työttömiä ja etelä, josta saisimme todennäköisesti aiemmin töitä niin vastaus on valmis. Silloin suuntana on Etelä-Suomi.


- Emmi -









 





 

3. toukokuuta 2020

Maxin synnytyskertomus

Sunnuntaina 28.7.2019 kello oli kuusi aamulla kun menin vessaan. Huomasin siellä pyyhkiessäni, että paperiin tuli verta. Ei kuitenkaan paljoa enkä huolestunut siitä. Raskausviikkoja oli jo 38+2 eli ajattelin sen voivan viitata synnytyksen lähestymiseen. Minua ei kuitenkaan supistellut, joten menin takaisin nukkumaan ja päätin katsoa vuodon laidan uudelleen herättyäni. Kello oli puoli kahdeksan kun heräsin kipeisiin supistuksiin. Niitä tuntui tulevan suhteellisen tiuhaan. Aloin kellottaa ja puolen tunnin kellotuksen jälkeen huomasin niitä tulevan säännöllisesti n. 10 minuutin välein. Soitin synnärille ja kysyin ohjeita. Kätilö kysyi supistustiheyttä ja tunnenko vauvan liikkuvan. Huomasin vauvan olleen hiljaisempi edellisenä yönä ja sinä aamuna, joten kätilö käski minut sairaalaan. 


Sairaalaan päästyäni minut ohjattiin tarkkailuhuoneeseen ja kätilö tarkisti tilanteen. Olin 1cm auki ja kanavaa jäljellä n. 2cm. Verta tuli myös mikä viittasi, että kohdunsuu oli alkanut aueta enemmän. Vauva oli vielä ylhäällä. Päätettiin ottaa ktg. Ktg näytti, että supistuksia piirtyi n. 10 minuutin välein ja vauvalla oli kaikki hyvin. Tuolloin mies pääsi myös paikalle kun anoppi saapui hoitamaan Alexandraa. Kätilö sanoi tulevansa tunnin kuluttua uudelleen. Tunnin kuluttua otettiin uusi ktg ja kätilö tarkasti tilanteen. Olin 2cm auki ja kanavaa oli vieläkin 2cm jäljellä. Supistuksia piirtyi nyt alle 10 minuutin välein. Seuraavaksi otettiin streptokokki-näyte ja sanottiin, että synnytys on lähössä käyntiin. Seuraavan kerran kätilö kävi puolen päivän aikaan ja silloin tilanne oli se, että olin 4cm auki ja kanavaa oli edelleen se 2cm jäljellä. Vauva oli vielä ylhäällä eikä lapsivesiä voitu siksi puhkaista tilanteen nopeuttamiseksi. Kivut alkoivat kasvaa. Pyysin kivunlievitystä ja sain panadolia. Se auttoi hiukan. En päässyt vielä synnytyssaliin, koska supistuksia ei tullut vielä tarpeeksi tiuhaan. Sen vuoksi myös kivunlievityskeinot olivat niukemmat. Minua neuvottiin kävelemään paljon käytävällä, jotta vauva lähtisi painumaan nopeammin alaspäin. Tilanne pysyi samana ja mies päätti iltaseitsemän aikaan lähteä kotiin hoitamaan Alexandran iltatoimet. Sanoin soittavani, jos tilanne etenee. 


Miehen lähdöstä kului alle tunti, kun kivut nousivat uudelle tasolle. Tuntui, että lamaannun niiden kanssa. Kutsuin kätilön, koska en pystynyt olemaan seisaallaan, en selinmakuullaan enkä kyljellään. Mikään asento ei ollut hyvä, koska olin niin kipeä. Kätilö sanoi, että nyt lähdetään synnytyssaliin, koska olen 5cm auki ja lapsivedet todennäköisesti puhkeavat hetkenä minä hyvänsä. Supistuksia tuli jo alle 5 minuutin välein. Se selitti ne kivut. Pääsin synnytyssaliin ja soitin sieltä mun miehelle, joka lähti kohti sairaalaa. Sain synnytyssalissa suoraan ilokaasun ja se oli pelastus. Vihdoin pystyin hiukan rentoutumaan. Mies saapui paikalle ja mie vaan höngin sitä ilokaasua. Tunnin kuluttua tuntui, että ilokaasu ei enää riittänyt. Kivut alkoivat jälleen olla niin repiviä. Kätilö tarkasti tilanteen ja olin 7cm auki. Minulle ehdotettiin spinaalipuudutetta ja suostuin siihen. Kätilö soitti anestesiahoitajalle, joka tuli laittamaan sen puudutteen. Hiukan pelotti, koska aiemmalla kerralla epiduraalin kanssa oli vaikeuksia löytää oikeaa kohtaa. Spinaalin kanssa pääsin onneksi vähemmällä ja puudute meni paikoilleen toisella pistokerralla. Silloin kivut katosivat. En tuntenut supistuskipuja enää ollenkaan. Tunsin ainoastaan sellaisen paineen tunteen ja siitä tiesin, koska supistus oli päällä. 


Tunnin kuluttua se paineen tunne alkoi tuntua extrakovana. Kätilö tarkasti tilanteen ja sanoi, että olen 9,5cm auki. Hän kysyi, että puhkaistaanko lapsivedet vai odotetaanko niiden puhkeamista. Sanoin, että saa puhkaista. Silloin viimeinen ''reuna'' katosi ja olin 10cm auki. Vähän aikaa odoteltiin, että tulee vielä kovempi paineen tunne. Kun se tuli sain luvan ponnistaa. Ponnistin kahdesti ja silloin se tapahtui. Max syntyi 28.7.2019 klo 22:37 apgarin pistein 10/10. Ponnistusvaihe kesti vain 6 minuuttia. Todella nopea synnytys sitten lopulta.






Luomuna käynnistynyt synnytys on omasta mielestäni kyllä ehottomasti helpompi kuin käynnistetty synnytys. Käynnistetyssä synnytyksessä tilanne jumitti todella pitkään paikoillaan ja silti kärsin kovista kivuista. Tässä synnytyksessä kivut tulivat silloin pahempina kuin tilanne oikeasti eteni. Lisäksi tässä synnytyksessä olin koko ajan tietoinen kellosta ja pää oli täysillä mukana kaikessa. Kivut eivät iskeneet ponnistusvaiheessa ollenkaan ja kiitos siitä kuuluu spinaalipuudutteelle. Ilman sitä olisin varmaan hajonnut niiden kipujen kanssa. Olen satavarma, että luomusynnytys ei ole minulle se vaihtoehto, koska oma kipukynnys ei todennäköisesti kestäisi sitä. Jos meille joskus tulee kolmas lapsi niin aion pyytää spinaalin myös hänen synnytyksessään. Oli niin onnistunut kivunlievitys. Tässä synnytyksessä minulle ei myöskään tarvinnut tehdä episiotomiaa eli välilihan leikkausta. Vaikka minulle on jäänyt molemmista synnytyksistäni hyvä fiilis niin tästä varsinkin jäi. 









- Emmi -




29. huhtikuuta 2020

Alexandran synnytyskertomus

 Minulla oli aika äitiyspoliklinikalle käynnistysharkintaan maanantaina 26.3.2018. Tuolloin viikkoja oli 38+4 eikä ollut merkkejä, että synnytys käynnistyisi lähiaikoina itse. Syy käynnistyksen harkintaan oli se, että olin voinut henkisesti huonosti koko raskausajan. Mitä pidemmälle raskaus meni niin se olo paheni. Pelkäsin, että vauva kuolee ennen kuin ehtii syntyä. Lisäksi olin käynyt useita kertoja liikehälytysten takia synnärillä. Alexandralla oli joka kerta kaikki hyvin ja hän liikkui, mutta en vain tuntenut niitä liikkeitä. Minun pelkojen vuoksi minulle järjestettiin äitiyspolille käynnit 2-4 viikon välein tammikuusta 2018 saakka loppuraskauden ajaksi. Kovin helposti synnytystä ei lähdetä käynnisteleen ennen laskettua, mutta minun tapauksessa se oli kaikille parasta.


Menin sairaalaan mieheni kanssa aamulla 8 aikaan. Lääkäri ja kätilö ottivat minut vastaan. Ensin minut ultrattiin ja katsottiin paikkojen kypsyys. Paikat oli sormelle auki ja kanavaa 3cm jäljellä. Paikat oli siis kypsyneet sillä tavalla, että ballonki voitaisiin laittaa. Ennen sitä minulta otettiin vielä ktg eli vauvan liike/sydänäänikäyrä. Ktg:n jälkeen siirryin ballongin laittoon. Se kävi melko kipeää. Olisin saanut lähteä vielä kotiin, mutta en halunnut. Sain paikan osastolta, mutta ensin lähdimme mieheni kanssa syömään alakertaan. Ruokailun aikana alkoi jo supistella ja poltella. Ei vielä kovin kivuliaasti, mutta huomattavalla erolla aiempaan. Kun oltiin syöty niin mentiin saamaani huoneeseen. Siitä tulisi myös meidän perhehuone, kun vauva syntyisi. Positiivinen yllätys oli, että tv:seen sai Netflixin näkymään. Katseltiin sieltä ohjelmia samalla kun mulla supisteli. Illan tullessa vierailuaika alkoi päättyä ja miehen piti lähteä kotiin. Sillon tunsin, että jotain tapahtuu. Menin vessaan ja ballonki putosi pönttöön. Huusin miehelleni, että hälyttää hoitajan. Hoitaja tuli ja selitin hänelle tilanteen. Hän sanoi, että synnytyssalit olivat sillä hetkellä täynnä, joten siirtoa sinne ei tulisi ellei synnytys etenisi yöllä. Pikkuhiljaa supistukset hiipuivat ja sain nukuttua kivuttomasti koko yön. Sairaalassa tunsin vauvan olevan turvassa, koska liikekäyrät otettiin aamuin ja illoin.






Seuraavana aamuna eli tiistaina 27.3.2018 mieheni saapui paikalle ja hoitaja tuli kertomaan, että minut siirretään synnytyssaliin. Puolen päivän aikaan sanoin, että haluan suolihuuhtelun. Olin kuullut, että se helpottaa synnytystä eikä tule suurempaa vessahätää synnytyksen aikana. Olin varautunut, että se sattuisi ja paljon, mutta sain yllättyä positiivisesti. Se ei sattunut yhtään. Tuntui hiukan epämukavalta, mutta se oli helpoin osio koko synnytyksessä. Heti suolihuuhtelun jälkeen pääsimme siirtymään synnytyssaliin. Lääkäri asetti pinnin eli seurantalaitteen vauvan päähän ja puhkaisi samalla lapsivesikalvot kolmen aikaan iltapäivällä. Minulle sanottiin, että vauva on vielä ylhäällä eikä ole kiinnittynyt. Minun täytyisi olla makuullaan kunnes hän kiinnittyisi. Pikkuhiljaa lapsivesien puhkaisun jälkeen supistukset alkoivat jälleen voimistua. Niiden tueksi aloitettiin oksitosiinitippa. Iltakuudelta pyysin ilokaasun, koska kivut olivat sitä luokkaa. Kätilö tutki minut ja sanoi, että olen 6cm auki. Pärjäsin ilokaasulla iltayhdeksään saakka. Silloin aloin vaatia epiduraalia. Anestesiahoitaja oli kiinni jossain niin en heti saanut sitä. Sen sijaan lääkäri tuli pistämään minulle alkulievityksenä pcb-puudutteen. Kun anestesiahoitaja vihdoin pääsi paikalle niin epiduraalin laitto ei ollutkaan niin yksinkertaista. Olin hyvin paikallani ja sain siitä jopa kehuja, mutta oikeaa paikkaa oli vaikea löytää. Anestesiahoitaja pisti neljästi eikä onnistunut löytämään oikeaa kohtaa. Paikalle kutsuttiin kokeneempi hoitaja, joka sai puudutteen paikalleen toisella pistokerralla. Yhteensä minua tuikittiin selkään kuusi kertaa. Sillon oli huumori koetuksella. Yritin samaan aikaan selvitä supistuksista ja pysyä paikallani, kunnes piikki saatiin laitettua. Ei ollut helpoimmasta päästä se homma, mutta onneksi se onnistui sitten lopulta. Minut tutkittiin ja olin edelleen sen 6cm auki. Oksitosiinitippa päätettiin laittaa kiinni yöksi ja aloittaa uudestaan aamulla. 


Keskiviikkona 28.3.2018 heräsin viiden aikaan aamulla kivuliaisiin supistuksiin. Kutsuin hoitajan, joka sanoi, että vauva on nyt kiinnittynyt. Pyysin päästä vessaan ja tuntui hyvältä olla taas jaloillaan yli 14 tunnin makaamisen jälkeen. Kätilöiden vuoro vaihtui seitsemältä aamulla. Uusi kätilö astui sisään ja sanoi määrätietoisesti, että vauva syntyy tänään. Oksitosiinitippa aloitettiin saman tien ja kivut alkoivat. Silti tuntui, että mikään ei edennyt. Kahden aikaan iltapäivällä olin edelleen sen 6cm auki. Lääkäri tuli käymään ja sanoi, että synnytys ei ole kunnolla käynnissä. Kuulin silloin, että epiduraali voi hidastaa synnytyksen etenemistä. Päätin tehdä radikaalin ratkaisun. Kun epiduraalin vaikutus alkoi jälleen kadota niin en pyytänyt sitä heti uudelleen. Päätin kestää supistuksia ainakin puoli tuntia ilman uutta kivunlievitystä. Se oli kauheaa, mutta todella kannatti. Silloin alkoi nimittäin tapahtua. Kun uusi annos epiduraalia laitettiin niin se ei enää tehonnut samalla tavalla. Kello oli puoli neljä iltapäivällä kun kutsuin kätilön. Sanoin, että olen todella kipeä. Minut tutkittiin ja sanottiin, että olen lähes 10cm auki ja kohta voitaisiin aloittaa ponnistusvaihe. Lääkäri tuli pistämään minulle pudendaalipuudutuksen ponnistusvaihetta varten. Silloin kadotin ajantajun. Ne kivut vei niin syvälle. Muistan sen, että kätilö antoi luvan ponnistaa. Ponnistin ja ponnistin. Se tuntui kestävän ikuisuuden. Muistan kätilöiden myös puhuneen välilihan leikkauksesta, että tehdäänkö se vai ei. Lopulta en tiennyt mitä tapahtui. En tuntenut muuta kuin kipua. Yhdessä välissä olin tajunnan rajamailla ja itkin, että ois pitänyt ottaa sittenkin se sektio. Aiemmilla äitiyspolikäynneillä oltiin puhuttu myös siitä vaihtoehdosta, että tehtäisiin suunniteltu sektio. Punnittiin niitä vaihtoehtoja, mutta lopulta halusin käynnistetyn alatiesynnytyksen. Synnytyksen aikana kaduin hetken valintaani, mutta nykyisin kaksi synnyttäneenä en haluaisi ikinä synnyttää sektiolla vapaaehtoisesti. Toipuminen alatiesynnytyksestä on ollut niin nopeaa ainakin itselleni. Synnytyksen aikana nuo ajatukset kestivät vain hetken. Lopulta Alexandra syntyi 28.3.2018 klo 17:17. Ponnistusvaiheen kestoksi selvisi 27 minuuttia. Olin äimän käkenä, että niin vähän. Minusta tuntui, että se olisi kestänyt paljon kauemmin. Olin ylpeä itsestäni. Selvisin synnytyksestä ja selvisin raskaudesta. Meille syntyi ihana tyttövauva. Kaikki meni hyvin, vaikka olin 9 kuukautta pelännyt pahinta. Että mun kroppa pettäisi ja vauva kuolisi kohtuun. Niin ei kuitenkaan käynyt. Se oli maailman eeppisin tunne enkä tule ikinä unohtamaan sitä hetkeä.












- Emmi -



23. huhtikuuta 2020

Äiti enkelille

Siitä on jo yli 3 vuotta aikaa. Silti en ole unohtanut sitä kokemusta enkä tule unohtamaankaan. Tammikuussa 2017 raskaustestiin piirtyi plussa. Onnellisuus valtasi minut sekä mieheni. Oltiin alkuvuodesta päätetty, että lapsi on tervetullut. Ystävänpäivänä kävimme varhaisultrassa, jossa näkyi pienen syke. Vaikuttaisi normaalilta alkuraskaudelta, sanoi gynekologi. Olo oli luottavainen ja helpottunut. Mutta sitä onnea ei kestänyt kuin reilun viikon. 


Sinä aamuna huomasin verta käydessäni vessassa. Vuoto kuitenkin oli vähäistä ja loppui. Sydän alkoi takoa tuhatta ja sataa, mutta en luovuttanut. Tämä voi olla myös normaalia, koska alkuraskaudessa voi esiintyä myös vuotelua. Joillakin on jopa kokonaiset menkat raskaudenkin aikana. Ei tämä välttämättä tarkoita sitä pahinta. Yritin suojella itseäni syöttämällä noita ajatuksia päähäni. Mieheni oli pakko mennä luennolle, koska siellä oli läsnäolopakko. Anoppi tarjoutui tulemaan minun seuraksi gynekologille. Ja luojan kiitos tulikin, koska olisi ollut kauheaa kokea se yksin. Gynekologi alkoi ultrata. Hän katsoi ruutua. Mie kysyin, että löytyykö sieltä sykettä. Gyne ei sanonut hetkeen mitään. Sitten hän kääntyi mua kohti ja sanoi ne sanat, jota yksikään vanhempi ei halua koskaan kuulla: Olen pahoillani, mutta sykettä ei löydy. 


Menin shokkiin niistä sanoista ja kysyin mitä nyt tapahtuu. Minun käskettiin odotella kotona vuodon alkua ja olemaan uudestaan yhteydessä, jos vuotoa ei näy viikkoon. Se tuntui niin luonnottomalta. Kohdussani oli ihmisen alku, joka ei ikinä saisi syntyä tänne. Meidän lapsi. Kun pääsimme gynekologilta pihalle niin romahdin. Minuun sattui pahemmin ku koskaan. Mahaan sattui, koska tuska oli niin kovaa henkisesti, että fyysisestikin alkoi tuntua. Voin yksinkertasesti pahoin. Minun olisi tehnyt mieli vaan oksentaa se paha olo pois, mutta ei se ois mitään auttanut. Siihen tuskaan ei auttanut kuin aika. Ja kaipaus ei tulisi päättymään koskaan. Kaiken lisäksi minun piti soittaa minun miehelle ja kertoa hänelle tämä asia puhelimessa. Onneksi mies sai lähteä luennolta kesken kaiken. Illalla me päätettiin tehdä niinkin radikaali ratkaisu, että lähettiin syömään ja elokuviin. Yritettiin turruttaa se suru jollain tavalla ja tuntui, että kotona oleskelu olisi vain pahentanut molempien oloa. Se tuntui niin järjettömältä.


Soitin seuraavalla viikolla gynelle, koska vuotoa ei kuulunut. Sain lähetteen LKS.ään. Silloin vuoto alkoi. Se kipu oli jotain niin viiltävää. Aivan ku jokin olisi viiltänyt mua puukolla vatsaan. Ne poltot ja kaikki oli helvetistä. Lopulta hän ''syntyi'' vessanpönttöön. Hän ei ollut vielä iso, mutta hänellä oli joskus syke. Hän oli jotain elävää. Hänestä olisi tullut meidän lapsi. Jouduin kärsimään kovat kivut, jotka eivät helpottaneet edes panadolilla. Kärsin, mutta siitä ei jäänyt mitään positiivista käteen. Jäi vaan se tyhjä olo ja tyhjä syli. Vuoto ei päättynyt siihen. LKS:stä soitettiin ja pyydettiin tulemaan sinne kontrolliin. Minut ultrattiin ja sanottiin, että kyseessä on epätäydellinen keskenmeno. Minulla oli jäänyt raskausmateriaalia kohtuun ja sain niihin cytotecit. Ne aiheuttivat uusia polttoja. Yhteensä keskenmenon jälkimainingit jatkuivat 2-3 viikkoa. 


Ensimmäinen kuukausi keskenmenon jälkeen kului sumun peitossa. En muista siitä kuukaudesta juuri mitään. Se tuli kuitenkin huomattua, että ihmisillä oli vaikeuksia suhtautua siihen menetykseen. Toiset eivät tienneet mitä sanoa ja se on täysin ok. Mitään ei ole pakko sanoa, mutta läsnäolo riittää. Tämän lisäksi esiintyi myös niitä ihmisiä, jotka yrittivät lohduttaa, että meillä on vielä aikaa saada lapsia. Niin on aikaa, mutta ku niitä lapsia ei niin vain saada. Menetimme jo yhden, joten kuka voisi taata, että seuraava raskaus onnistuisi yhtään sen paremmin. Lastensaanti ei ole niin yksinkertaista. Sitten pahimmat kommentit olivat sellaisia, että eihän se vielä edes ollut mitään. Ai ei vai. Se oli pienen ihmisen alku, jolla oli syke. Jolla olisi ollut oikeus syntyä ja elää. En vertaa keskenmenoa siihen, että joku on kokenut kohtukuoleman. Molemmat ovat kuitenkin hirveitä ja traumaattisia kokemuksia. Ne jättävät jälkeensä surun, epävarmuuden ja ikuisen kaipauksen. Jokaisella on oikeus surra, kaivata ja puhua asiasta. Oli sitten menettänyt lapsensa varhaisessa vaiheessa tai myöhemmässä vaiheessa. Keskenmeno on kova paikka aina. Se murskaa ne unelmat, toiveet ja ajatukset, jotka alkavat silloin kun raskaustesti näyttää plussaa. Mie käsittelin asiaa yli vuoden. Ajattelin, että olin päässyt yli, mutta piru oli irti sillon kuin plussasin heinäkuussa uudelleen. Kärsin niistä keskenmenon jättämistä traumoista koko raskausajan. Pelkäsin aina vuotoa, kun menin vessaan. Pelkäsin pieniä kipuja, jotka johtuivat kohdun venymisestä. Ajattelin, että kohta saisin keskenmenon. Sitten kun keskenmeno ei ollut enää mahdollinen eli rv 22+0 oli täynnä niin pelkäsin kohtukuolemaa. Minulla oli jokin henkinen tunnelukko, enkä tuntenut Alexandran liikkeitä kovin paljoa. Kävin todella herkästi näytillä ja liikekäyrässä. Siellä oli aina liikettä vaikka muille jakaa. Mie en vaan tuntenut juuri mitään. 


Keskenmeno voi siis vaikuttaa pitkäänkin omaan elämään. Mie oon jälkikäteen huomannut, että olisin tarvinnut siihen asiaan keskusteluapua heti. En vaan hoksannut hakea, koska olin henkisesti niin rikki. Se sitten kostautui uuden raskauden aikana. Keskenmeno opetti myös siihen, että en enää utele keneltäkään lapsiaikeista. Niillä uteluilla ei voi tietää, kuinka syvälle vahingossa sohaisee. Me ollaan tämän keskenmenon jälkeen saatu kaksi ihanaa lasta eikä se ole itsestäänselvyys. Näen itseni myös tämän pienen enkelin äitinä. Ja mielestäni se on täysin ok.


- Emmi -






20. huhtikuuta 2020

5,5 vuotta yhdessä - mun ja miehen tarina

Me tavattiin ensimmäistä kertaa seurakunnan nuortenillassa toukokuussa 2013. Silloin seurustelin vielä mun entisen poikaystävän kanssa, joten mitään suurempaa siitä ei silloin syntynyt. Myöhemmin kun aloimme seurustella niin mieheni kertoi, että olisi tuntenut jonkinlaisen yhteyden jo silloin. Mutta olin itse silloin parisuhteessa, joten jäimme ystävyyden tasolle. Lisäksi Ville alkoi seurustella mun silloisen kaverin kanssa, joten ei siitä muutenkaan olisi voinut tulla mitään. Sillon ajattelin sillä tavalla. Erosin mun poikaystävästä saman vuoden Juhannuksena ja olin lähes vuoden sinkkuna. Me pidettiin Villen kanssa yhteyttä ja sovittiin, että hän tulisi jopa mun pariksi wanhojen tansseihin. Sovittiin niin ystäväpohjalta. 


Vuoden 2014 alussa Ville erosi tästä mun kaverista ja me pidettiin tiiviimmin yhteyttä keväällä. Silloin se juttu alkoi edetä. Ensin olin, että ei ikinä. En alkaisi seurustella kaverini exän kanssa. Kuka kunnon kaveri sellaista tekisi. Kesäkuussa tajusin, että katuisin jos en kokeilisi, koska meillä oli sellainen yhteys, jota en ollut ikinä tuntenut kenenkään kanssa. Meillä oli tästä saakka lokakuuhun saakka on-off-suhde, joka välillä rakoili. Pisimmän aikaa kesäkuun lopusta siihen lokakuuhun. Sillon kun emme seurustelleet niin mulla oli heinäkuussa muutaman viikon juttu yhen toisen miehen kanssa. Kun päätimme tehdä jutusta virallisen suhteen, selvisi, että hän oli pettänyt mua ja pyöritti samaan aikaan muutamaa muuta naista. Se juttu päättyi siihen ja se on ainoa seurustelusuhde, jota oon katunu. Tuon seurustelusuhteen jälkeen Ville palasi mun elämään. Me oltiin siihen lokakuuhun saakka vaan ''kavereita''. Myös Ville ehti mokailla tuossa välissä, mutta niistä en halua avautua sen enempää. Silloin kun me palattiin lopullisesti yhteen niin me käytiin pitkiä keskusteluja asioista. Keskustelujen jälkeen tultiin siihen lopputulokseen, että meitä oli molempia pelottanu se yhteys. Se oli niin vahva, että se pelotti meitä molempia ja oli saanut epävarmaksi. Silloin päätettiin, ettei enää päästettäisi toisistamme irti, koska se yhteys mikä meillä on, niin sellaista ei löytyisi noin vaan kenenkään toisen kanssa. 


Olin kattonu romanttisia elokuvia ja lukenut kirjoja, joissa toitotettiin siitä, että sen kyllä tietää silloin kun mies on se oikea. En ikinä uskonut löytäväni sellaista itselleni. Toivoin kyllä, mutta en vaan jaksanu uskoa siihen. Sillon ku tapasin Villen ekaa kertaa niin ei mulla tullu mieleenkään, että meistä tulisi joskus jotain. Hän ei ollut sellainen mies, jota olin itselleni ajatellut. Hän ei tuntunut olevan mun tyyppiä. Sitten kun tutustuin häneen niin se yhteys vaan syntyi täysin odottamatta. En tuntenut sitä heti tavattuamme, mutta tunsin sen vahvistuvan mitä enemmän tutustuttiin. Tajusin, että hän ei todellakaan ollut sellainen mies, jota olin itselleni ajatellut. Hän oli enemmän kuin olin ajatellut ja enemmän kuin olin toivonut. Silloin tiesin, että meidät on tarkoitettu yhteen. Wanhojen tanssit mie päädyin tanssimaan toisen pojan kanssa, koska me käytiin eri kouluja ja Villen lukujärjestys oli todella täynnä. Hän ei olisi ehtinyt treeneihin.


 Meidän suhde eteni muilla tavoin vauhdilla. Me mentiin kihloihin aprillipäivänä 2015. Me saatiin yhteinen vuokra-asunto syyskuussa 2015. Tammikuussa 2016 me päätettiin mennä naimisiin ja lopulta sitten avioiduttiin toukokuussa 2016. Mie valmistuin ammattilukiosta kesäkuussa 2016 eli oli kahdet suuret juhlat kuukauden sisään. Tammikuussa 2017 päätettiin, että lapsi on meille tervetullut. Plussasin heti ekasta kierrosta. Se raskaus meni kesken ja meidän pieni joutui taivasmatkalle. Heinäkuussa 2017 tein uuden positiivisen raskaustestin ja Alexandra syntyi maaliskuussa 2018. Marraskuussa 2018 päätettiin, että toinen lapsi olisi tervetullut. Plussasin heti ekasta kierrosta ja Max syntyi heinäkuussa 2019. 


Tänään tuosta päivästä, jolloin päätettiin pysyä toistemme kanssa on jo 5,5 vuotta. Vuodet on sisältäneet järjettömästi onnellisia hetkiä, mutta myös surullisia hetkiä. Meillä on ollut vaikeaa, varsinkin silloin kun sain keskenmenon, odotin Alexandraa ja Alexandran ensimmäiset kuukaudet. Silti me ei olla ikinä luovutettu toistemme suhteen. Oon niin järjettömän kiitollinen, että olen löytänyt itselleni Villen kaltaisen kumppanin. Ihmisen, joka on rakastava aviomies ja isä, huolehtivainen, hauska ja ymmärtäväinen. Harva olisi kestänyt mua sillon Alexandran odotusaikana. Mutta Ville kesti ja Ville tuki. Se on sitä, mitä kutsutaan rakkaudeksi. Ja se on asia, jota aion vaalia loppuelämäni parhaani mukaan.


Ihanaa viikon alkua juuri sinulle 💗


- Emmi -










19. huhtikuuta 2020

Matka Instabloggaajaksi

Instablogi alkoi mulla viime syksynä. Liityin whatsapp-ryhmään, jossa tutustuin aivan ihaniin ihmisiin, jotka halusivat myös kehittää omaa instaansa johonkin suuntaan. En ajatellut, että musta tulisi mitenkään suosittu tai julkkis eikä julkisuus ole ikinä ollut mulla mikään tavoite. En edes oo mielestäni järjettömän suosittu kun vertaa suosituimpia instabloggaajia enkä varsinkaan mikään julkkis. Eniten mua on ajanu instabloggaamiseen halu antaa muille vertaistukea ja vain se kirjoittaminen. Kirjoittaminen on yksi asia, jossa oon aina ollut lahjakas, joten miksi en aloittaisi blogia harrastuksena. Kun mulle tuli mahollisuus liittyä siihen whatsapp-ryhmään, niin aluksi epäröin. Juttelin mun miehen kanssa asiasta, joka sanoi, että ehdottomasti liityt. Hän on aina kannustanut mua näihin asioihin ja päätin sitten liittyä siihen ryhmään. Se on ollut yksi mun parhaista päätöksistä ikinä. Sain joukon uusia ystäviä ympäri Suomea ja heidän kanssaan olen voinut jutella kaikesta maan ja taivaan väliltä liittyen instaan tai muihin arjen asioihin. Se oli ihanaa, koska mie oon aina ollut huono tutustuun uusiin ihmisiin kasvotusten. Oon vaan niin järjettömän ujo. Kirjottaminen sujuu multa luonnostaan, mutta kasvotusten oon usein hiljainen sivustaseuraaja uusien ihmisten kanssa. Sitten kun tunnen ihmisiä jonkin verran niin tarvisin välillä suukapulan, koska oon niin puhelias. Mutta sen mun ujouden vuoksi ihmiset on voineet pitää mua ylimielisenä tai muuten sellaisena ihmisenä, jota ei kiinnosta tutustua. Sitten se tutustuminen on vaan jäänyt vaiheeseen.


Mun instaseuraajien määrä alkoi nousta pikkuhiljaa siihen ryhmään liittymisen jälkeen. Ryhmästä sain vinkkejä ja tukea kehittää mun instaa. Sitten alkoi sadella myös yhteistyöehdotuksia eri yrityksiltä ja kasvu kiihtyi myös niiden myötä. Se tuntui hassulta, koska en ollut ikinä ajatellut mun kirjotusten kiinnostavan niin monia. Olen aiemminkin pitäny blogeja, mutta ne on olleet enemmän tunteiden purkua ja kirjoittamista varten. Tämä tuntui olevan enemmän ja oonkin saanu kasoittain kiitollisia yksityisviestejä siitä, kuinka mun instasta on saanut vertaistukea omaan elämäntilanteeseen. Jokainen viesteistä on nostanut tunteita pintaan, koska oon niin onnellinen siitä, että oon onnistunut antamaan ihmisille sitä, mikä mulla oli tavoitteena. Vertaistukea vaikeisiin asioihin ja samalla oon saanu kirjoittaa mua koskettavia asioita. Sekä positiivisia, että välillä negatiivisia. 


Voisiko blogista syntyä minulle jopa ammatti?



Oon miettinyt tätä asiaa ja olen ajatellut, että se on yksi vaihtoehto. Tällä hetkellä ei ykkösvaihtoehto, mutta en näe sellaista mahdottomana. Jos lukijoita riittää ja voin tarjota ihmisille heidän tarvitsemaansa vertaistukea sekä arjen piristystä mun kirjoituksilla, niin jossain vaiheessa ehkä luon tästä jopa ammatin. Mutta sitä varten lukijoiden määrän pitäisi kasvaa vielä entisestään. Tällä hetkellä pidän itseäni vakaasti harrastusbloggaajana. Olen tehnyt yhteistöitä eri yritysten kanssa, mutta ne ovat olleet aina näkyvyyttä tuotetta vastaan. Eli rahaa niistä yhteistöistä en ole saanut. Sitten jos yhteistyöt kasvaisivat niihin mittoihin, että saisin niistä jopa rahallisen korvauksen ja niillä kattaisi elämiseen liittyviä kuluja, niin voisin nähdä itseni ammattibloggaajana. Se on kuitenkin vielä pitkän matkan päässä. Olen nauttinut instabloggaamisesta ja tämän blogin pitämisestä ihan harrastusmielessä. Se on tuonut mun elämään niin paljon kaikkea positiivista. Olen saanut uusia ystäviä, ihania kommentteja ja todella paljon positiivista palautetta mun ig-tilistä. Silloin kun aloitin instabloggauksen niin en ikinä olisi uskonut, että puolen vuoden päästä mua seurais yli 3000 ihmistä. Niin vaan elämä osaa yllättää. 


Kiitos tästä kuuluu teille rakkaille seuraajille ja lukijoille. Kiitos, että ootte olleet mun instablogin matkassa mukana ja lukeneet mun blogia. Kiitos teidän kaikista palautteista (myös negatiivisista) koska ne auttavat mua kehittään mun blogia astetta parempaan suuntaan. Te ootte he, keitä varten mie tätä blogia kirjotan. Tuo se mullekin piristystä muun arjen lisäksi, mutta parasta on se, että ihmiset saavat jotain irti mun kirjotuksista. Kiitos 💗


- Emmi - 











15. huhtikuuta 2020

Kun vauvan silmät eivät aukea





En ikinä ajatellut, että sellaista voi tapahtua. En ollut ikinä kuullutkaan, että sellaista olisi tapahtunut kenenkään vauvalle. Jopa Downin Syndroomaan olisin ollut paremmin varautunut, vaikka np-ultrassa sille oli todella pieni todennäköisyys. Silti se tapahtui meidän Maxille.


Synnytys sujui hyvin ja meille syntyi terve poikavauva apgar-pistein 10/10. Noin puoli tuntia synnytyksen jälkeen Max meni todella väsyneeksi eikä jaksanut imeä. Hänen epäiltiin hörpänneen lapsivettä synnytyksen aikana. Ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan niin kätilö otti Maxin ja lähti vauhdilla viemään häntä inkubaattoriin virkistymään. Aluksi se säikäytti, mutta pääsin itsekin katsomaan häntä sinne pian tuon jälkeen. Minulle selitettiin paremmin mistä oli kyse ja parin tunnin jälkeen pääsimmekin jo osastolle. 


Osastolla Maxin paino laski yli sallitun rajan. Lisämaidolla paino kuitenkin lähti nousuun.Yritin myös putsailla Maxin silmiä, mutta rähmä ei irronnut. Silmät näyttivät järjettömän rähmäisiltä eikä Max saanut niitä auki. Kutsuin kätilön, joka ei ollut huolissaan. Hän yritti myös putsata silmiä, mutta turhaan. Ne eivät puhdistuneet. Kotiutumispäivänä meillä oli lääkärintarkastus, joka tehdään kaikille vauvoille ennen kotiutumista. Meille määrättiin painokontrolli ja silloin katsottiin myös ne silmät. Lastenlääkäri sanoi, että ompa rähmäiset silmät ja yritti putsata niitä. Ne eivät puhdistuneet. Huoneeseen laskeutui hetken hiljaisuus. Lääkäri oli todella ymmällään ja määräsi myös silmiin kontrolliajan. Meille annettiin puhdistettua vettä ja käskettiin sillä putsailla kotona. Jos rähmä ei irtoaisi niin meille tulisi lähete silmäpolille.






Tultiin seuraavana päivänä kontrolliin silmiä ja painoa varten. Paino oli lähtenyt hyvin nousuun, mutta silmät olivat edelleen ummessa ja rähmäiset. Meille tuli lähete silmäpolille, jossa tutkittaisiin silmät kunnolla. Silloin alkoi pelottaa. Mistä on kyse ja miksi ne silmät eivät puhdistu. Näihin kysymyksiin saatiin vastaukset kun menimme seuraavana maanantaina silmäpolille. Silmätautien ylilääkäri otti meidät vastaan. Pidin Maxia sylissä sen tutkimuksen aikana. Sanottiin, että silmissä ei ole rähmää vaan synnynnäiset kiinnikkeet. Puhdistaminen ei auttaisi mitään vaan kiinnikkeet pitäisi leikata, jotta silmät pääsevät aukeamaan. Syyksi arveltiin lievää raskausajan kehityshäiriötä. Muut silmien kehitykseen liittyvät tutkimukset saataisiin tehtyä vasta kun kiinnikkeet on leikattu ja silmät toipuneet tästä operaatiosta. Ei siis tiedetty olisiko Max mahdollisesti sokea tai muuten lievästi näkövammainen. Tiedettiin vain se, että tuo on hyvin harvinaista eikä meitä hoitanut lääkärikään ollut törmännyt tällaiseen aiemmin. Se oli todellinen shokki. Sanottiin, että operaatiota yritetään ensin Rovaniemellä paikallispuudutuksella, mutta jos se ei onnistu niin sitten meidät lähetettäisiin Ouluun, jossa toimenpide suoritettaisiin nukutuksessa. Ensin odotettiin viikko leikkausta, joka meni onneksi hyvin eikä meidän tarvinnut lähteä Ouluun. Sitten leikkauksen jälkeen meni pari viikkoa ennen kuin tehtiin perusteellinen silmientutkimus. Tutkimuksessa löytyi punaheijasteet ja kaikki oli silmissä normaalisti. Se oli aivan järjetön helpotus. 


Tänään tuosta leikkauksesta tuli tasan 8 kuukautta. Max oli leikkauksen aikana 18 päivän ikäinen. Sen leikkauksen jälkeen pelotti paljon, että onko Maxin kehityksessä jotain muuta pielessä. Jotain mitä ei oltu vielä huomattu. Mikään ei ollut itsestään selvää. Tuo kokemus opetti varautumaan kaikkeen. Kaikki on kuitenkin mennyt hyvin. Max on iloinen, liikkuvainen ja aivan ihana vauva. Neuvoloissa ja lääkärintarkastuksissa kaikki on aina ollut hyvin ja niin kuin pitääkin olla. Mietittiin miehen kanssa, että olisiko tuolla jotain yhteyttä siihen, että mun miehellä on molemminpuolinen huuli-suulakihalkio. Ollaan aina tiedetty se, että meidän lapsella on mahdollisuus saada se perinnöllisenä. Se on aina tarkastettu rakenneultrassa eikä kummallakaan meidän lapsista ole sitä. Ei tiedetty kummiskaan sitä, että voisiko se altistaa myös muille poikkeamille kuten tässä tapauksessa noille silmän kiinnikkeille. Kukaan ei kuitenkaan ikinä maininnut mitään tuollaisesta mahdollisuudesta niin se varmaan oli puhdasta sattumaa eikä liittynyt mitenkään mun miehen halkioon. Ainaki tultiin tähän johtopäätökseen, koska uskon että lääkäri ois jotain tästä yhteydestä maininnut jos sellainen olisi. 


- Emmi -