Minulla oli aika äitiyspoliklinikalle käynnistysharkintaan maanantaina 26.3.2018. Tuolloin viikkoja oli 38+4 eikä ollut merkkejä, että synnytys käynnistyisi lähiaikoina itse. Syy käynnistyksen harkintaan oli se, että olin voinut henkisesti huonosti koko raskausajan. Mitä pidemmälle raskaus meni niin se olo paheni. Pelkäsin, että vauva kuolee ennen kuin ehtii syntyä. Lisäksi olin käynyt useita kertoja liikehälytysten takia synnärillä. Alexandralla oli joka kerta kaikki hyvin ja hän liikkui, mutta en vain tuntenut niitä liikkeitä. Minun pelkojen vuoksi minulle järjestettiin äitiyspolille käynnit 2-4 viikon välein tammikuusta 2018 saakka loppuraskauden ajaksi. Kovin helposti synnytystä ei lähdetä käynnisteleen ennen laskettua, mutta minun tapauksessa se oli kaikille parasta.
Menin sairaalaan mieheni kanssa aamulla 8 aikaan. Lääkäri ja kätilö ottivat minut vastaan. Ensin minut ultrattiin ja katsottiin paikkojen kypsyys. Paikat oli sormelle auki ja kanavaa 3cm jäljellä. Paikat oli siis kypsyneet sillä tavalla, että ballonki voitaisiin laittaa. Ennen sitä minulta otettiin vielä ktg eli vauvan liike/sydänäänikäyrä. Ktg:n jälkeen siirryin ballongin laittoon. Se kävi melko kipeää. Olisin saanut lähteä vielä kotiin, mutta en halunnut. Sain paikan osastolta, mutta ensin lähdimme mieheni kanssa syömään alakertaan. Ruokailun aikana alkoi jo supistella ja poltella. Ei vielä kovin kivuliaasti, mutta huomattavalla erolla aiempaan. Kun oltiin syöty niin mentiin saamaani huoneeseen. Siitä tulisi myös meidän perhehuone, kun vauva syntyisi. Positiivinen yllätys oli, että tv:seen sai Netflixin näkymään. Katseltiin sieltä ohjelmia samalla kun mulla supisteli. Illan tullessa vierailuaika alkoi päättyä ja miehen piti lähteä kotiin. Sillon tunsin, että jotain tapahtuu. Menin vessaan ja ballonki putosi pönttöön. Huusin miehelleni, että hälyttää hoitajan. Hoitaja tuli ja selitin hänelle tilanteen. Hän sanoi, että synnytyssalit olivat sillä hetkellä täynnä, joten siirtoa sinne ei tulisi ellei synnytys etenisi yöllä. Pikkuhiljaa supistukset hiipuivat ja sain nukuttua kivuttomasti koko yön. Sairaalassa tunsin vauvan olevan turvassa, koska liikekäyrät otettiin aamuin ja illoin.
Seuraavana aamuna eli tiistaina 27.3.2018 mieheni saapui paikalle ja hoitaja tuli kertomaan, että minut siirretään synnytyssaliin. Puolen päivän aikaan sanoin, että haluan suolihuuhtelun. Olin kuullut, että se helpottaa synnytystä eikä tule suurempaa vessahätää synnytyksen aikana. Olin varautunut, että se sattuisi ja paljon, mutta sain yllättyä positiivisesti. Se ei sattunut yhtään. Tuntui hiukan epämukavalta, mutta se oli helpoin osio koko synnytyksessä. Heti suolihuuhtelun jälkeen pääsimme siirtymään synnytyssaliin. Lääkäri asetti pinnin eli seurantalaitteen vauvan päähän ja puhkaisi samalla lapsivesikalvot kolmen aikaan iltapäivällä. Minulle sanottiin, että vauva on vielä ylhäällä eikä ole kiinnittynyt. Minun täytyisi olla makuullaan kunnes hän kiinnittyisi. Pikkuhiljaa lapsivesien puhkaisun jälkeen supistukset alkoivat jälleen voimistua. Niiden tueksi aloitettiin oksitosiinitippa. Iltakuudelta pyysin ilokaasun, koska kivut olivat sitä luokkaa. Kätilö tutki minut ja sanoi, että olen 6cm auki. Pärjäsin ilokaasulla iltayhdeksään saakka. Silloin aloin vaatia epiduraalia. Anestesiahoitaja oli kiinni jossain niin en heti saanut sitä. Sen sijaan lääkäri tuli pistämään minulle alkulievityksenä pcb-puudutteen. Kun anestesiahoitaja vihdoin pääsi paikalle niin epiduraalin laitto ei ollutkaan niin yksinkertaista. Olin hyvin paikallani ja sain siitä jopa kehuja, mutta oikeaa paikkaa oli vaikea löytää. Anestesiahoitaja pisti neljästi eikä onnistunut löytämään oikeaa kohtaa. Paikalle kutsuttiin kokeneempi hoitaja, joka sai puudutteen paikalleen toisella pistokerralla. Yhteensä minua tuikittiin selkään kuusi kertaa. Sillon oli huumori koetuksella. Yritin samaan aikaan selvitä supistuksista ja pysyä paikallani, kunnes piikki saatiin laitettua. Ei ollut helpoimmasta päästä se homma, mutta onneksi se onnistui sitten lopulta. Minut tutkittiin ja olin edelleen sen 6cm auki. Oksitosiinitippa päätettiin laittaa kiinni yöksi ja aloittaa uudestaan aamulla.
Keskiviikkona 28.3.2018 heräsin viiden aikaan aamulla kivuliaisiin supistuksiin. Kutsuin hoitajan, joka sanoi, että vauva on nyt kiinnittynyt. Pyysin päästä vessaan ja tuntui hyvältä olla taas jaloillaan yli 14 tunnin makaamisen jälkeen. Kätilöiden vuoro vaihtui seitsemältä aamulla. Uusi kätilö astui sisään ja sanoi määrätietoisesti, että vauva syntyy tänään. Oksitosiinitippa aloitettiin saman tien ja kivut alkoivat. Silti tuntui, että mikään ei edennyt. Kahden aikaan iltapäivällä olin edelleen sen 6cm auki. Lääkäri tuli käymään ja sanoi, että synnytys ei ole kunnolla käynnissä. Kuulin silloin, että epiduraali voi hidastaa synnytyksen etenemistä. Päätin tehdä radikaalin ratkaisun. Kun epiduraalin vaikutus alkoi jälleen kadota niin en pyytänyt sitä heti uudelleen. Päätin kestää supistuksia ainakin puoli tuntia ilman uutta kivunlievitystä. Se oli kauheaa, mutta todella kannatti. Silloin alkoi nimittäin tapahtua. Kun uusi annos epiduraalia laitettiin niin se ei enää tehonnut samalla tavalla. Kello oli puoli neljä iltapäivällä kun kutsuin kätilön. Sanoin, että olen todella kipeä. Minut tutkittiin ja sanottiin, että olen lähes 10cm auki ja kohta voitaisiin aloittaa ponnistusvaihe. Lääkäri tuli pistämään minulle pudendaalipuudutuksen ponnistusvaihetta varten. Silloin kadotin ajantajun. Ne kivut vei niin syvälle. Muistan sen, että kätilö antoi luvan ponnistaa. Ponnistin ja ponnistin. Se tuntui kestävän ikuisuuden. Muistan kätilöiden myös puhuneen välilihan leikkauksesta, että tehdäänkö se vai ei. Lopulta en tiennyt mitä tapahtui. En tuntenut muuta kuin kipua. Yhdessä välissä olin tajunnan rajamailla ja itkin, että ois pitänyt ottaa sittenkin se sektio. Aiemmilla äitiyspolikäynneillä oltiin puhuttu myös siitä vaihtoehdosta, että tehtäisiin suunniteltu sektio. Punnittiin niitä vaihtoehtoja, mutta lopulta halusin käynnistetyn alatiesynnytyksen. Synnytyksen aikana kaduin hetken valintaani, mutta nykyisin kaksi synnyttäneenä en haluaisi ikinä synnyttää sektiolla vapaaehtoisesti. Toipuminen alatiesynnytyksestä on ollut niin nopeaa ainakin itselleni. Synnytyksen aikana nuo ajatukset kestivät vain hetken. Lopulta Alexandra syntyi 28.3.2018 klo 17:17. Ponnistusvaiheen kestoksi selvisi 27 minuuttia. Olin äimän käkenä, että niin vähän. Minusta tuntui, että se olisi kestänyt paljon kauemmin. Olin ylpeä itsestäni. Selvisin synnytyksestä ja selvisin raskaudesta. Meille syntyi ihana tyttövauva. Kaikki meni hyvin, vaikka olin 9 kuukautta pelännyt pahinta. Että mun kroppa pettäisi ja vauva kuolisi kohtuun. Niin ei kuitenkaan käynyt. Se oli maailman eeppisin tunne enkä tule ikinä unohtamaan sitä hetkeä.
- Emmi -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti