Alexandran synnytyskertomus

 Minulla oli aika äitiyspoliklinikalle käynnistysharkintaan maanantaina 26.3.2018. Tuolloin viikkoja oli 38+4 eikä ollut merkkejä, että synnytys käynnistyisi lähiaikoina itse. Syy käynnistyksen harkintaan oli se, että olin voinut henkisesti huonosti koko raskausajan. Mitä pidemmälle raskaus meni niin se olo paheni. Pelkäsin, että vauva kuolee ennen kuin ehtii syntyä. Lisäksi olin käynyt useita kertoja liikehälytysten takia synnärillä. Alexandralla oli joka kerta kaikki hyvin ja hän liikkui, mutta en vain tuntenut niitä liikkeitä. Minun pelkojen vuoksi minulle järjestettiin äitiyspolille käynnit 2-4 viikon välein tammikuusta 2018 saakka loppuraskauden ajaksi. Kovin helposti synnytystä ei lähdetä käynnisteleen ennen laskettua, mutta minun tapauksessa se oli kaikille parasta.

Menin sairaalaan mieheni kanssa aamulla 8 aikaan. Lääkäri ja kätilö ottivat minut vastaan. Ensin minut ultrattiin ja katsottiin paikkojen kypsyys. Paikat oli sormelle auki ja kanavaa 3cm jäljellä. Paikat oli siis kypsyneet sillä tavalla, että ballonki voitaisiin laittaa. Ennen sitä minulta otettiin vielä ktg eli vauvan liike/sydänäänikäyrä. Ktg:n jälkeen siirryin ballongin laittoon. Se kävi melko kipeää. Olisin saanut lähteä vielä kotiin, mutta en halunnut. Sain paikan osastolta, mutta ensin lähdimme mieheni kanssa syömään alakertaan. Ruokailun aikana alkoi jo supistella ja poltella. Ei vielä kovin kivuliaasti, mutta huomattavalla erolla aiempaan. Kun oltiin syöty niin mentiin saamaani huoneeseen. Siitä tulisi myös meidän perhehuone, kun vauva syntyisi. Positiivinen yllätys oli, että tv:seen sai Netflixin näkymään. Katseltiin sieltä ohjelmia samalla kun mulla supisteli. Illan tullessa vierailuaika alkoi päättyä ja miehen piti lähteä kotiin. Sillon tunsin, että jotain tapahtuu. Menin vessaan ja ballonki putosi pönttöön. Huusin miehelleni, että hälyttää hoitajan. Hoitaja tuli ja selitin hänelle tilanteen. Hän sanoi, että synnytyssalit olivat sillä hetkellä täynnä, joten siirtoa sinne ei tulisi ellei synnytys etenisi yöllä. Pikkuhiljaa supistukset hiipuivat ja sain nukuttua kivuttomasti koko yön. Sairaalassa tunsin vauvan olevan turvassa, koska liikekäyrät otettiin aamuin ja illoin.

Seuraavana aamuna eli tiistaina 27.3.2018 mieheni saapui paikalle ja hoitaja tuli kertomaan, että minut siirretään synnytyssaliin. Puolen päivän aikaan sanoin, että haluan suolihuuhtelun. Olin kuullut, että se helpottaa synnytystä eikä tule suurempaa vessahätää synnytyksen aikana. Olin varautunut, että se sattuisi ja paljon, mutta sain yllättyä positiivisesti. Se ei sattunut yhtään. Tuntui hiukan epämukavalta, mutta se oli helpoin osio koko synnytyksessä. Heti suolihuuhtelun jälkeen pääsimme siirtymään synnytyssaliin. Lääkäri asetti pinnin eli seurantalaitteen vauvan päähän ja puhkaisi samalla lapsivesikalvot kolmen aikaan iltapäivällä. Minulle sanottiin, että vauva on vielä ylhäällä eikä ole kiinnittynyt. Minun täytyisi olla makuullaan kunnes hän kiinnittyisi. Pikkuhiljaa lapsivesien puhkaisun jälkeen supistukset alkoivat jälleen voimistua. Niiden tueksi aloitettiin oksitosiinitippa. Iltakuudelta pyysin ilokaasun, koska kivut olivat sitä luokkaa. Kätilö tutki minut ja sanoi, että olen 6cm auki. Pärjäsin ilokaasulla iltayhdeksään saakka. Silloin aloin vaatia epiduraalia. Anestesiahoitaja oli kiinni jossain niin en heti saanut sitä. Sen sijaan lääkäri tuli pistämään minulle alkulievityksenä pcb-puudutteen. Kun anestesiahoitaja vihdoin pääsi paikalle niin epiduraalin laitto ei ollutkaan niin yksinkertaista. Olin hyvin paikallani ja sain siitä jopa kehuja, mutta oikeaa paikkaa oli vaikea löytää. Anestesiahoitaja pisti neljästi eikä onnistunut löytämään oikeaa kohtaa. Paikalle kutsuttiin kokeneempi hoitaja, joka sai puudutteen paikalleen toisella pistokerralla. Yhteensä minua tuikittiin selkään kuusi kertaa. Sillon oli huumori koetuksella. Yritin samaan aikaan selvitä supistuksista ja pysyä paikallani, kunnes piikki saatiin laitettua. Ei ollut helpoimmasta päästä se homma, mutta onneksi se onnistui sitten lopulta. Minut tutkittiin ja olin edelleen sen 6cm auki. Oksitosiinitippa päätettiin laittaa kiinni yöksi ja aloittaa uudestaan aamulla. 

Keskiviikkona 28.3.2018 heräsin viiden aikaan aamulla kivuliaisiin supistuksiin. Kutsuin hoitajan, joka sanoi, että vauva on nyt kiinnittynyt. Pyysin päästä vessaan ja tuntui hyvältä olla taas jaloillaan yli 14 tunnin makaamisen jälkeen. Kätilöiden vuoro vaihtui seitsemältä aamulla. Uusi kätilö astui sisään ja sanoi määrätietoisesti, että vauva syntyy tänään. Oksitosiinitippa aloitettiin saman tien ja kivut alkoivat. Silti tuntui, että mikään ei edennyt. Kahden aikaan iltapäivällä olin edelleen sen 6cm auki. Lääkäri tuli käymään ja sanoi, että synnytys ei ole kunnolla käynnissä. Kuulin silloin, että epiduraali voi hidastaa synnytyksen etenemistä. Päätin tehdä radikaalin ratkaisun. Kun epiduraalin vaikutus alkoi jälleen kadota niin en pyytänyt sitä heti uudelleen. Päätin kestää supistuksia ainakin puoli tuntia ilman uutta kivunlievitystä. Se oli kauheaa, mutta todella kannatti. Silloin alkoi nimittäin tapahtua. Kun uusi annos epiduraalia laitettiin niin se ei enää tehonnut samalla tavalla. Kello oli puoli neljä iltapäivällä kun kutsuin kätilön. Sanoin, että olen todella kipeä. Minut tutkittiin ja sanottiin, että olen lähes 10cm auki ja kohta voitaisiin aloittaa ponnistusvaihe. Lääkäri tuli pistämään minulle pudendaalipuudutuksen ponnistusvaihetta varten. Silloin kadotin ajantajun. Ne kivut vei niin syvälle. Muistan sen, että kätilö antoi luvan ponnistaa. Ponnistin ja ponnistin. Se tuntui kestävän ikuisuuden. Muistan kätilöiden myös puhuneen välilihan leikkauksesta, että tehdäänkö se vai ei. Lopulta en tiennyt mitä tapahtui. En tuntenut muuta kuin kipua. Yhdessä välissä olin tajunnan rajamailla ja itkin, että ois pitänyt ottaa sittenkin se sektio. Aiemmilla äitiyspolikäynneillä oltiin puhuttu myös siitä vaihtoehdosta, että tehtäisiin suunniteltu sektio. Punnittiin niitä vaihtoehtoja, mutta lopulta halusin käynnistetyn alatiesynnytyksen. Synnytyksen aikana kaduin hetken valintaani, mutta nykyisin kaksi synnyttäneenä en haluaisi ikinä synnyttää sektiolla vapaaehtoisesti. Toipuminen alatiesynnytyksestä on ollut niin nopeaa ainakin itselleni. Synnytyksen aikana nuo ajatukset kestivät vain hetken. Lopulta Alexandra syntyi 28.3.2018 klo 17:17. Ponnistusvaiheen kestoksi selvisi 27 minuuttia. Olin äimän käkenä, että niin vähän. Minusta tuntui, että se olisi kestänyt paljon kauemmin. Olin ylpeä itsestäni. Selvisin synnytyksestä ja selvisin raskaudesta. Meille syntyi ihana tyttövauva. Kaikki meni hyvin, vaikka olin 9 kuukautta pelännyt pahinta. Että mun kroppa pettäisi ja vauva kuolisi kohtuun. Niin ei kuitenkaan käynyt. Se oli maailman eeppisin tunne enkä tule ikinä unohtamaan sitä hetkeä.

- Emmi -

Äiti enkelille

Siitä on jo yli 3 vuotta aikaa. Silti en ole unohtanut sitä kokemusta enkä tule unohtamaankaan. Tammikuussa 2017 raskaustestiin piirtyi plussa. Onnellisuus valtasi minut sekä mieheni. Oltiin alkuvuodesta päätetty, että lapsi on tervetullut. Ystävänpäivänä kävimme varhaisultrassa, jossa näkyi pienen syke. Vaikuttaisi normaalilta alkuraskaudelta, sanoi gynekologi. Olo oli luottavainen ja helpottunut. Mutta sitä onnea ei kestänyt kuin reilun viikon. 

Sinä aamuna huomasin verta käydessäni vessassa. Vuoto kuitenkin oli vähäistä ja loppui. Sydän alkoi takoa tuhatta ja sataa, mutta en luovuttanut. Tämä voi olla myös normaalia, koska alkuraskaudessa voi esiintyä myös vuotelua. Joillakin on jopa kokonaiset menkat raskaudenkin aikana. Ei tämä välttämättä tarkoita sitä pahinta. Yritin suojella itseäni syöttämällä noita ajatuksia päähäni. Mieheni oli pakko mennä luennolle, koska siellä oli läsnäolopakko. Anoppi tarjoutui tulemaan minun seuraksi gynekologille. Ja luojan kiitos tulikin, koska olisi ollut kauheaa kokea se yksin. Gynekologi alkoi ultrata. Hän katsoi ruutua. Mie kysyin, että löytyykö sieltä sykettä. Gyne ei sanonut hetkeen mitään. Sitten hän kääntyi mua kohti ja sanoi ne sanat, jota yksikään vanhempi ei halua koskaan kuulla: Olen pahoillani, mutta sykettä ei löydy. 

Menin shokkiin niistä sanoista ja kysyin mitä nyt tapahtuu. Minun käskettiin odotella kotona vuodon alkua ja olemaan uudestaan yhteydessä, jos vuotoa ei näy viikkoon. Se tuntui niin luonnottomalta. Kohdussani oli ihmisen alku, joka ei ikinä saisi syntyä tänne. Meidän lapsi. Kun pääsimme gynekologilta pihalle niin romahdin. Minuun sattui pahemmin ku koskaan. Mahaan sattui, koska tuska oli niin kovaa henkisesti, että fyysisestikin alkoi tuntua. Voin yksinkertasesti pahoin. Minun olisi tehnyt mieli vaan oksentaa se paha olo pois, mutta ei se ois mitään auttanut. Siihen tuskaan ei auttanut kuin aika. Ja kaipaus ei tulisi päättymään koskaan. Kaiken lisäksi minun piti soittaa minun miehelle ja kertoa hänelle tämä asia puhelimessa. Onneksi mies sai lähteä luennolta kesken kaiken. Illalla me päätettiin tehdä niinkin radikaali ratkaisu, että lähettiin syömään ja elokuviin. Yritettiin turruttaa se suru jollain tavalla ja tuntui, että kotona oleskelu olisi vain pahentanut molempien oloa. Se tuntui niin järjettömältä.

Soitin seuraavalla viikolla gynelle, koska vuotoa ei kuulunut. Sain lähetteen LKS.ään. Silloin vuoto alkoi. Se kipu oli jotain niin viiltävää. Aivan ku jokin olisi viiltänyt mua puukolla vatsaan. Ne poltot ja kaikki oli helvetistä. Lopulta hän ''syntyi'' vessanpönttöön. Hän ei ollut vielä iso, mutta hänellä oli joskus syke. Hän oli jotain elävää. Hänestä olisi tullut meidän lapsi. Jouduin kärsimään kovat kivut, jotka eivät helpottaneet edes panadolilla. Kärsin, mutta siitä ei jäänyt mitään positiivista käteen. Jäi vaan se tyhjä olo ja tyhjä syli. Vuoto ei päättynyt siihen. LKS:stä soitettiin ja pyydettiin tulemaan sinne kontrolliin. Minut ultrattiin ja sanottiin, että kyseessä on epätäydellinen keskenmeno. Minulla oli jäänyt raskausmateriaalia kohtuun ja sain niihin cytotecit. Ne aiheuttivat uusia polttoja. Yhteensä keskenmenon jälkimainingit jatkuivat 2-3 viikkoa. 

Ensimmäinen kuukausi keskenmenon jälkeen kului sumun peitossa. En muista siitä kuukaudesta juuri mitään. Se tuli kuitenkin huomattua, että ihmisillä oli vaikeuksia suhtautua siihen menetykseen. Toiset eivät tienneet mitä sanoa ja se on täysin ok. Mitään ei ole pakko sanoa, mutta läsnäolo riittää. Tämän lisäksi esiintyi myös niitä ihmisiä, jotka yrittivät lohduttaa, että meillä on vielä aikaa saada lapsia. Niin on aikaa, mutta ku niitä lapsia ei niin vain saada. Menetimme jo yhden, joten kuka voisi taata, että seuraava raskaus onnistuisi yhtään sen paremmin. Lastensaanti ei ole niin yksinkertaista. Sitten pahimmat kommentit olivat sellaisia, että eihän se vielä edes ollut mitään. Ai ei vai. Se oli pienen ihmisen alku, jolla oli syke. Jolla olisi ollut oikeus syntyä ja elää. En vertaa keskenmenoa siihen, että joku on kokenut kohtukuoleman. Molemmat ovat kuitenkin hirveitä ja traumaattisia kokemuksia. Ne jättävät jälkeensä surun, epävarmuuden ja ikuisen kaipauksen. Jokaisella on oikeus surra, kaivata ja puhua asiasta. Oli sitten menettänyt lapsensa varhaisessa vaiheessa tai myöhemmässä vaiheessa. Keskenmeno on kova paikka aina. Se murskaa ne unelmat, toiveet ja ajatukset, jotka alkavat silloin kun raskaustesti näyttää plussaa. Mie käsittelin asiaa yli vuoden. Ajattelin, että olin päässyt yli, mutta piru oli irti sillon kuin plussasin heinäkuussa uudelleen. Kärsin niistä keskenmenon jättämistä traumoista koko raskausajan. Pelkäsin aina vuotoa, kun menin vessaan. Pelkäsin pieniä kipuja, jotka johtuivat kohdun venymisestä. Ajattelin, että kohta saisin keskenmenon. Sitten kun keskenmeno ei ollut enää mahdollinen eli rv 22+0 oli täynnä niin pelkäsin kohtukuolemaa. Minulla oli jokin henkinen tunnelukko, enkä tuntenut Alexandran liikkeitä kovin paljoa. Kävin todella herkästi näytillä ja liikekäyrässä. Siellä oli aina liikettä vaikka muille jakaa. Mie en vaan tuntenut juuri mitään. 

Keskenmeno voi siis vaikuttaa pitkäänkin omaan elämään. Mie oon jälkikäteen huomannut, että olisin tarvinnut siihen asiaan keskusteluapua heti. En vaan hoksannut hakea, koska olin henkisesti niin rikki. Se sitten kostautui uuden raskauden aikana. Keskenmeno opetti myös siihen, että en enää utele keneltäkään lapsiaikeista. Niillä uteluilla ei voi tietää, kuinka syvälle vahingossa sohaisee. Me ollaan tämän keskenmenon jälkeen saatu kaksi ihanaa lasta eikä se ole itsestäänselvyys. Näen itseni myös tämän pienen enkelin äitinä. Ja mielestäni se on täysin ok.

- Emmi -

5,5 vuotta yhdessä - mun ja miehen tarina

Me tavattiin ensimmäistä kertaa seurakunnan nuortenillassa toukokuussa 2013. Silloin seurustelin vielä mun entisen poikaystävän kanssa, joten mitään suurempaa siitä ei silloin syntynyt. Myöhemmin kun aloimme seurustella niin mieheni kertoi, että olisi tuntenut jonkinlaisen yhteyden jo silloin. Mutta olin itse silloin parisuhteessa, joten jäimme ystävyyden tasolle. Lisäksi Ville alkoi seurustella mun silloisen kaverin kanssa, joten ei siitä muutenkaan olisi voinut tulla mitään. Sillon ajattelin sillä tavalla. Erosin mun poikaystävästä saman vuoden Juhannuksena ja olin lähes vuoden sinkkuna. Me pidettiin Villen kanssa yhteyttä ja sovittiin, että hän tulisi jopa mun pariksi wanhojen tansseihin. Sovittiin niin ystäväpohjalta. 

Vuoden 2014 alussa Ville erosi tästä mun kaverista ja me pidettiin tiiviimmin yhteyttä keväällä. Silloin se juttu alkoi edetä. Ensin olin, että ei ikinä. En alkaisi seurustella kaverini exän kanssa. Kuka kunnon kaveri sellaista tekisi. Kesäkuussa tajusin, että katuisin jos en kokeilisi, koska meillä oli sellainen yhteys, jota en ollut ikinä tuntenut kenenkään kanssa. Meillä oli tästä saakka lokakuuhun saakka on-off-suhde, joka välillä rakoili. Pisimmän aikaa kesäkuun lopusta siihen lokakuuhun. Sillon kun emme seurustelleet niin mulla oli heinäkuussa muutaman viikon juttu yhen toisen miehen kanssa. Kun päätimme tehdä jutusta virallisen suhteen, selvisi, että hän oli pettänyt mua ja pyöritti samaan aikaan muutamaa muuta naista. Se juttu päättyi siihen ja se on ainoa seurustelusuhde, jota oon katunu. Tuon seurustelusuhteen jälkeen Ville palasi mun elämään. Me oltiin siihen lokakuuhun saakka vaan ''kavereita''. Myös Ville ehti mokailla tuossa välissä, mutta niistä en halua avautua sen enempää. Silloin kun me palattiin lopullisesti yhteen niin me käytiin pitkiä keskusteluja asioista. Keskustelujen jälkeen tultiin siihen lopputulokseen, että meitä oli molempia pelottanu se yhteys. Se oli niin vahva, että se pelotti meitä molempia ja oli saanut epävarmaksi. Silloin päätettiin, ettei enää päästettäisi toisistamme irti, koska se yhteys mikä meillä on, niin sellaista ei löytyisi noin vaan kenenkään toisen kanssa. 

Olin kattonu romanttisia elokuvia ja lukenut kirjoja, joissa toitotettiin siitä, että sen kyllä tietää silloin kun mies on se oikea. En ikinä uskonut löytäväni sellaista itselleni. Toivoin kyllä, mutta en vaan jaksanu uskoa siihen. Sillon ku tapasin Villen ekaa kertaa niin ei mulla tullu mieleenkään, että meistä tulisi joskus jotain. Hän ei ollut sellainen mies, jota olin itselleni ajatellut. Hän ei tuntunut olevan mun tyyppiä. Sitten kun tutustuin häneen niin se yhteys vaan syntyi täysin odottamatta. En tuntenut sitä heti tavattuamme, mutta tunsin sen vahvistuvan mitä enemmän tutustuttiin. Tajusin, että hän ei todellakaan ollut sellainen mies, jota olin itselleni ajatellut. Hän oli enemmän kuin olin ajatellut ja enemmän kuin olin toivonut. Silloin tiesin, että meidät on tarkoitettu yhteen. Wanhojen tanssit mie päädyin tanssimaan toisen pojan kanssa, koska me käytiin eri kouluja ja Villen lukujärjestys oli todella täynnä. Hän ei olisi ehtinyt treeneihin.

 Meidän suhde eteni muilla tavoin vauhdilla. Me mentiin kihloihin aprillipäivänä 2015. Me saatiin yhteinen vuokra-asunto syyskuussa 2015. Tammikuussa 2016 me päätettiin mennä naimisiin ja lopulta sitten avioiduttiin toukokuussa 2016. Mie valmistuin ammattilukiosta kesäkuussa 2016 eli oli kahdet suuret juhlat kuukauden sisään. Tammikuussa 2017 päätettiin, että lapsi on meille tervetullut. Plussasin heti ekasta kierrosta. Se raskaus meni kesken ja meidän pieni joutui taivasmatkalle. Heinäkuussa 2017 tein uuden positiivisen raskaustestin ja Alexandra syntyi maaliskuussa 2018. Marraskuussa 2018 päätettiin, että toinen lapsi olisi tervetullut. Plussasin heti ekasta kierrosta ja Max syntyi heinäkuussa 2019. 

Tänään tuosta päivästä, jolloin päätettiin pysyä toistemme kanssa on jo 5,5 vuotta. Vuodet on sisältäneet järjettömästi onnellisia hetkiä, mutta myös surullisia hetkiä. Meillä on ollut vaikeaa, varsinkin silloin kun sain keskenmenon, odotin Alexandraa ja Alexandran ensimmäiset kuukaudet. Silti me ei olla ikinä luovutettu toistemme suhteen. Oon niin järjettömän kiitollinen, että olen löytänyt itselleni Villen kaltaisen kumppanin. Ihmisen, joka on rakastava aviomies ja isä, huolehtivainen, hauska ja ymmärtäväinen. Harva olisi kestänyt mua sillon Alexandran odotusaikana. Mutta Ville kesti ja Ville tuki. Se on sitä, mitä kutsutaan rakkaudeksi. Ja se on asia, jota aion vaalia loppuelämäni parhaani mukaan.

Ihanaa viikon alkua juuri sinulle 💗

- Emmi -

Matka Instabloggaajaksi

Instablogi alkoi mulla viime syksynä. Liityin whatsapp-ryhmään, jossa tutustuin aivan ihaniin ihmisiin, jotka halusivat myös kehittää omaa instaansa johonkin suuntaan. En ajatellut, että musta tulisi mitenkään suosittu tai julkkis eikä julkisuus ole ikinä ollut mulla mikään tavoite. En edes oo mielestäni järjettömän suosittu kun vertaa suosituimpia instabloggaajia enkä varsinkaan mikään julkkis. Eniten mua on ajanu instabloggaamiseen halu antaa muille vertaistukea ja vain se kirjoittaminen. Kirjoittaminen on yksi asia, jossa oon aina ollut lahjakas, joten miksi en aloittaisi blogia harrastuksena. Kun mulle tuli mahollisuus liittyä siihen whatsapp-ryhmään, niin aluksi epäröin. Juttelin mun miehen kanssa asiasta, joka sanoi, että ehdottomasti liityt. Hän on aina kannustanut mua näihin asioihin ja päätin sitten liittyä siihen ryhmään. Se on ollut yksi mun parhaista päätöksistä ikinä. Sain joukon uusia ystäviä ympäri Suomea ja heidän kanssaan olen voinut jutella kaikesta maan ja taivaan väliltä liittyen instaan tai muihin arjen asioihin. Se oli ihanaa, koska mie oon aina ollut huono tutustuun uusiin ihmisiin kasvotusten. Oon vaan niin järjettömän ujo. Kirjottaminen sujuu multa luonnostaan, mutta kasvotusten oon usein hiljainen sivustaseuraaja uusien ihmisten kanssa. Sitten kun tunnen ihmisiä jonkin verran niin tarvisin välillä suukapulan, koska oon niin puhelias. Mutta sen mun ujouden vuoksi ihmiset on voineet pitää mua ylimielisenä tai muuten sellaisena ihmisenä, jota ei kiinnosta tutustua. Sitten se tutustuminen on vaan jäänyt vaiheeseen.

Mun instaseuraajien määrä alkoi nousta pikkuhiljaa siihen ryhmään liittymisen jälkeen. Ryhmästä sain vinkkejä ja tukea kehittää mun instaa. Sitten alkoi sadella myös yhteistyöehdotuksia eri yrityksiltä ja kasvu kiihtyi myös niiden myötä. Se tuntui hassulta, koska en ollut ikinä ajatellut mun kirjotusten kiinnostavan niin monia. Olen aiemminkin pitäny blogeja, mutta ne on olleet enemmän tunteiden purkua ja kirjoittamista varten. Tämä tuntui olevan enemmän ja oonkin saanu kasoittain kiitollisia yksityisviestejä siitä, kuinka mun instasta on saanut vertaistukea omaan elämäntilanteeseen. Jokainen viesteistä on nostanut tunteita pintaan, koska oon niin onnellinen siitä, että oon onnistunut antamaan ihmisille sitä, mikä mulla oli tavoitteena. Vertaistukea vaikeisiin asioihin ja samalla oon saanu kirjoittaa mua koskettavia asioita. Sekä positiivisia, että välillä negatiivisia. 

Voisiko blogista syntyä minulle jopa ammatti?

Oon miettinyt tätä asiaa ja olen ajatellut, että se on yksi vaihtoehto. Tällä hetkellä ei ykkösvaihtoehto, mutta en näe sellaista mahdottomana. Jos lukijoita riittää ja voin tarjota ihmisille heidän tarvitsemaansa vertaistukea sekä arjen piristystä mun kirjoituksilla, niin jossain vaiheessa ehkä luon tästä jopa ammatin. Mutta sitä varten lukijoiden määrän pitäisi kasvaa vielä entisestään. Tällä hetkellä pidän itseäni vakaasti harrastusbloggaajana. Olen tehnyt yhteistöitä eri yritysten kanssa, mutta ne ovat olleet aina näkyvyyttä tuotetta vastaan. Eli rahaa niistä yhteistöistä en ole saanut. Sitten jos yhteistyöt kasvaisivat niihin mittoihin, että saisin niistä jopa rahallisen korvauksen ja niillä kattaisi elämiseen liittyviä kuluja, niin voisin nähdä itseni ammattibloggaajana. Se on kuitenkin vielä pitkän matkan päässä. Olen nauttinut instabloggaamisesta ja tämän blogin pitämisestä ihan harrastusmielessä. Se on tuonut mun elämään niin paljon kaikkea positiivista. Olen saanut uusia ystäviä, ihania kommentteja ja todella paljon positiivista palautetta mun ig-tilistä. Silloin kun aloitin instabloggauksen niin en ikinä olisi uskonut, että puolen vuoden päästä mua seurais yli 3000 ihmistä. Niin vaan elämä osaa yllättää. 

Kiitos tästä kuuluu teille rakkaille seuraajille ja lukijoille. Kiitos, että ootte olleet mun instablogin matkassa mukana ja lukeneet mun blogia. Kiitos teidän kaikista palautteista (myös negatiivisista) koska ne auttavat mua kehittään mun blogia astetta parempaan suuntaan. Te ootte he, keitä varten mie tätä blogia kirjotan. Tuo se mullekin piristystä muun arjen lisäksi, mutta parasta on se, että ihmiset saavat jotain irti mun kirjotuksista. Kiitos 💗

- Emmi - 

Kun vauvan silmät eivät aukea

En ikinä ajatellut, että sellaista voi tapahtua. En ollut ikinä kuullutkaan, että sellaista olisi tapahtunut kenenkään vauvalle. Jopa Downin Syndroomaan olisin ollut paremmin varautunut, vaikka np-ultrassa sille oli todella pieni todennäköisyys. Silti se tapahtui meidän Maxille.

Synnytys sujui hyvin ja meille syntyi terve poikavauva apgar-pistein 10/10. Noin puoli tuntia synnytyksen jälkeen Max meni todella väsyneeksi eikä jaksanut imeä. Hänen epäiltiin hörpänneen lapsivettä synnytyksen aikana. Ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan niin kätilö otti Maxin ja lähti vauhdilla viemään häntä inkubaattoriin virkistymään. Aluksi se säikäytti, mutta pääsin itsekin katsomaan häntä sinne pian tuon jälkeen. Minulle selitettiin paremmin mistä oli kyse ja parin tunnin jälkeen pääsimmekin jo osastolle. 

Osastolla Maxin paino laski yli sallitun rajan. Lisämaidolla paino kuitenkin lähti nousuun.Yritin myös putsailla Maxin silmiä, mutta rähmä ei irronnut. Silmät näyttivät järjettömän rähmäisiltä eikä Max saanut niitä auki. Kutsuin kätilön, joka ei ollut huolissaan. Hän yritti myös putsata silmiä, mutta turhaan. Ne eivät puhdistuneet. Kotiutumispäivänä meillä oli lääkärintarkastus, joka tehdään kaikille vauvoille ennen kotiutumista. Meille määrättiin painokontrolli ja silloin katsottiin myös ne silmät. Lastenlääkäri sanoi, että ompa rähmäiset silmät ja yritti putsata niitä. Ne eivät puhdistuneet. Huoneeseen laskeutui hetken hiljaisuus. Lääkäri oli todella ymmällään ja määräsi myös silmiin kontrolliajan. Meille annettiin puhdistettua vettä ja käskettiin sillä putsailla kotona. Jos rähmä ei irtoaisi niin meille tulisi lähete silmäpolille.

Tultiin seuraavana päivänä kontrolliin silmiä ja painoa varten. Paino oli lähtenyt hyvin nousuun, mutta silmät olivat edelleen ummessa ja rähmäiset. Meille tuli lähete silmäpolille, jossa tutkittaisiin silmät kunnolla. Silloin alkoi pelottaa. Mistä on kyse ja miksi ne silmät eivät puhdistu. Näihin kysymyksiin saatiin vastaukset kun menimme seuraavana maanantaina silmäpolille. Silmätautien ylilääkäri otti meidät vastaan. Pidin Maxia sylissä sen tutkimuksen aikana. Sanottiin, että silmissä ei ole rähmää vaan synnynnäiset kiinnikkeet. Puhdistaminen ei auttaisi mitään vaan kiinnikkeet pitäisi leikata, jotta silmät pääsevät aukeamaan. Syyksi arveltiin lievää raskausajan kehityshäiriötä. Muut silmien kehitykseen liittyvät tutkimukset saataisiin tehtyä vasta kun kiinnikkeet on leikattu ja silmät toipuneet tästä operaatiosta. Ei siis tiedetty olisiko Max mahdollisesti sokea tai muuten lievästi näkövammainen. Tiedettiin vain se, että tuo on hyvin harvinaista eikä meitä hoitanut lääkärikään ollut törmännyt tällaiseen aiemmin. Se oli todellinen shokki. Sanottiin, että operaatiota yritetään ensin Rovaniemellä paikallispuudutuksella, mutta jos se ei onnistu niin sitten meidät lähetettäisiin Ouluun, jossa toimenpide suoritettaisiin nukutuksessa. Ensin odotettiin viikko leikkausta, joka meni onneksi hyvin eikä meidän tarvinnut lähteä Ouluun. Sitten leikkauksen jälkeen meni pari viikkoa ennen kuin tehtiin perusteellinen silmientutkimus. Tutkimuksessa löytyi punaheijasteet ja kaikki oli silmissä normaalisti. Se oli aivan järjetön helpotus. 

Tänään tuosta leikkauksesta tuli tasan 8 kuukautta. Max oli leikkauksen aikana 18 päivän ikäinen. Sen leikkauksen jälkeen pelotti paljon, että onko Maxin kehityksessä jotain muuta pielessä. Jotain mitä ei oltu vielä huomattu. Mikään ei ollut itsestään selvää. Tuo kokemus opetti varautumaan kaikkeen. Kaikki on kuitenkin mennyt hyvin. Max on iloinen, liikkuvainen ja aivan ihana vauva. Neuvoloissa ja lääkärintarkastuksissa kaikki on aina ollut hyvin ja niin kuin pitääkin olla. Mietittiin miehen kanssa, että olisiko tuolla jotain yhteyttä siihen, että mun miehellä on molemminpuolinen huuli-suulakihalkio. Ollaan aina tiedetty se, että meidän lapsella on mahdollisuus saada se perinnöllisenä. Se on aina tarkastettu rakenneultrassa eikä kummallakaan meidän lapsista ole sitä. Ei tiedetty kummiskaan sitä, että voisiko se altistaa myös muille poikkeamille kuten tässä tapauksessa noille silmän kiinnikkeille. Kukaan ei kuitenkaan ikinä maininnut mitään tuollaisesta mahdollisuudesta niin se varmaan oli puhdasta sattumaa eikä liittynyt mitenkään mun miehen halkioon. Ainaki tultiin tähän johtopäätökseen, koska uskon että lääkäri ois jotain tästä yhteydestä maininnut jos sellainen olisi. 

- Emmi -

Alexandra

Aloin odottaa Alexandraa kun olin 21-vuotias ja hän syntyi kun olin 22-vuotias. Raskausaika oli mulle erittäin haastavaa aikaa henkisesti. Ilman psykiatrista sairaanhoitajaa ja akuuttitiimiä oisin varmaan menettäny mun järjen ihan kokonaan sen raskauden myötä. Ainoat, jotka tiesi mun voivan niin pahoin olivat mun mies, hänen äitinsä ja mun paras ystävä. Omille vanhemmilleni en halunnut puhua asiasta, koska häpesin itseäni niin paljon. Raskaudenhan pitäisi olla onnellista aikaa, mutta mie vaan toivoin kaiken olevan ohi ja ennen kaikkea toivoin saavani vauvan elävänä syliini. Mulle se vaan sattu olemaan täyttä helvettiä, koska mulle jäi trauma edellisestä raskaudestani. Siitä raskaudesta mun lapsi päätyi taivasmatkalle ihan liian aikaisin. Sain keskenmenon. Mun kroppa epäonnistui ja mie epäonnistuin. Siltä musta tuntui. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten onnistunu suojelemaan mun lasta. Raskaus meni kesken viikoilla 8-9, mutta silti syytin itseäni. Syytin mun kroppaa, jota oli haukuttu jo peruskoulussa. Jos olisin ollut laihempi niin olisiko kaikki päättynyt eri tavalla. Mietin mielessäni miljoonia eri asioita. En ehitnyt käsitellä niitä asioita loppuun ennen kun aloin odottaa Alexandraa. Raskausaikana kaikki tuli sitten vastaan. Tunsin kaiken muun lisäksi erittäin vähän Alexandran liikkeitä ja kävin tiheästi liikehälytysten takia synnärillä, koska liikelaskenta ei täyttynyt. Sain raskauden aikana keskusteluapua, koska mulla ajateltiin olevan korkeampi riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen sen aikaisen henkisen tilani vuoksi. Lisäksi sain loppuraskaudeksi ultrat 2-4 viikon välein ja neuvolassa sanottiin, että saan milloin tahansa tulla kuunnelluttaan sydänäänet. Ne auttoivat hiukan, mutta pelot poistuivat vasta synnytyksen jälkeen. Alexandran synnyttyä ne pelot vaan katosivat ja mut valtasi järjetön helpotuksen tunne. Mun kroppa pystyi sittenkin siihen ja erityisesti mie pystyin siihen. Se lisäsi mun itsevarmuutta ihan järjettömästi.

Vauvana Alexandra oli temperamenttinen heti mulle kaikki nyt-minityyppi. Hänen herätessään maitoa piti olla heti saatavilla ja hän tuntui välillä olevan varuillaan. Hän oppi kääntymään selälleen ja massulleen jo 3 kuukauden iässä, mutta viihtyi paljon sylissä. Se sylissä hengailu oli yks parhaista asioista hänen vauva-ajassaan ja sekin vaihe meni ohi yllättävän nopeasti. Hän on aina ollut hyväuninen lapsi. 2 kuukauden iästä lähtien hän alkoi nukkua läpi yön ja yösyötöt jäivät pois. Hampaiden kanssa meillä ei juurikaan ollut ongelmia, lukuun ottamatta ruokahalun puutetta. Välillä neiti piti ihmeellisiä syömälakkoja eikä suostunut syömään muuta kuin maitoa. Meillä ei kuitenkaan ollut levottomuutta tai heräilyä. Kesä oli tukalinta aikaa, koska kuumuus ja silloin annettiin tarvittaessa maitoa myös öisin. Muuten meillä loppui yösyötöt siihen 2 kuukauden ikään. Hänen ensimmäinen sanansa kuultiin 6 kuukauden iässä ja se oli ''mamma''. Ensimmäinen hammas puhkesi 7kk ikäisenä. Vauvavuosi meni kyllä järjettömän nopeasti ja se oli paljon helpompi mitä odotin sen olevan

Vauvavuoden jälkeen Alexandrasta tuli taapero. Taaperovaihe on ollut todella erilaista kuin vauva-aika. Hän oppi kävelemään tukea vasten jo vauva-ajan lopussa ja lähti kävelemään ilman tukea 1 vuoden ja yhden kuukauden ikäisenä. Puhe alkoi kehittyä enemmän 1 vuoden ja 6 kuukauden iässä kun yksittäisiä sanoja alkoi tulla enemmän. Nyt hän on jo 2-vuotias ja puhuu täysiä lauseita. Meillä käydään ahkerasti potalla, mutta täysikuiva hän ei vielä ole. Se asia etenee myös omalla tahdillaan enkä oo siitä huolissani. 

Alexandran lempileluja ovat duplot, nuket, kirjat sekä leikkikeittiö. Hän tykkää leikkiä itsenäisesti sekä jonkun kanssa. Hän on erittäin sosiaalinen lapsi ja melko villi tapaus aika ajoin. Jos kuvia yrittää ottaa niin hänestä tulee ujo puoli esiin. Jos haluan ottaa kuvan niin hänet saa monesti hymyilemään ainoastaan harhauttamalla. Jos hänen haluaa pysyvän paikoillaan niin se on lähes turha toivo yleensä. Joko käsi, jalka tai jokin muu heiluu ja koko kuva tärähtää. Mutta lapset eivät ole koneita ja he tekevät parhaansa omaan ikäänsä nähden. TV-aika on meillä sellainen, että Alexandra saa katsoa 2 jaksoa Muumeja päivässä. Kerran viikossa pidämme myös leffapäivän, jolloin katsotaan yksi disney-elokuva. Tällä hetkellä ollaan katsottu Tuhkimo 2 ja Lilo&Stitch. Molemmat hän on jaksanut katsoa kokonaan loppuun saakka. 

Ruokailujen ja iltarauhoittumisten suhteen ollaan oltu miehen kanssa tiukkoja. Meillä on tietyt iltarutiinit, jotka on toistettu jo vauvavuodesta saakka. Meillä on nukuttu aina omassa sängyssä ja ollaan opetettu sinne rauhoittumaan. Vietiin lapsi makuuhuoneeseen, laulettiin unilaulu, luettiin iltasatu ja laitettiin unimusiikkia soimaan. Sitten vain poistuttiin huoneesta. Aluksi se oli rankkaa ja sydän meinasi särkyä kun lapsi itki. Kysyin jopa neuvolasta, että onko tervettä antaa lapsen vaan huutaa niin sieltä sanottiin, että lapsi ei mene siitä rikki, jos hänelle rakentaa kestävät ja toistuvat rutiinit.Yleensä Alexandra rauhoittui 10-15 minuutissa ja nukahti. Nykyisin itkua ei enää tule ja hän jää sänkyyn makaamaan kunnes lopulta nukahtaa. Oon kiitollinen, että siitä rankkudesta huolimatta ei höösätty vaan maltettiin opettaa se itsenäinen rauhoittuminen. Siitä on ollut paljon hyötyä nyt myöhemmin. Ruokailuiden osalta ollaan opetettu siihen, että ruokaa ei saa heitellä vaan sitä syödään. Alexandra osaa syödä itsenäisesti käsin, haarukalla sekä lusikalla. Välillä autamme häntä jos on huono päivä, mutta pääasiassa hän syö itse. Hän syö myös samaa ruokaa meidän vanhempien kanssa. Alexandran lempiruokia ovat nakit, lihapullat, pasta, bataattisose ja paahtoleipä. Meillä käydään myös kylvyssä päivittäin.

Vaikka taaperouhma välillä puskee päälle niin olen huomannut, että rutiinit auttavat selviämään ja, että jos pysyy jämäkkänä niin lapsi tottuu asioihin paremmin eikä kapinoi niin paljoa. En sano, että meidän tapa toimia on ainoa oikea, koska jokainen päättää itse oman perheensä asiat, mutta meillä tämä on toiminut. Alexandran syntymän jälkeen aika on kulunut todella vauhdikkaasti ja on ihanaa saada seurata hänen kasvuaan päivittäin. Meidän pienestä 46,5cm ja 3075g:n kokoisesta vauvasta on kasvanut jo 80,6cm ja 10,2kg kokoinen taapero. Ihan hullua kuinka vähän aikaa he ovatkaan pieniä.


Ihanaa Pääsiäisen aikaa teille kaikille! 💗

- Emmi -

Ajatuksia Koronasta

Näitä tekstejä on sinkoillut joka tuutista viime aikoina, enkä ihmettele. On tämä yksi suurimmista tän hetken puheenaiheista. Asia, jonka haluaisi mieluiten unohtaa ja skipata kokonaan, mutta niin ei vain pysty tekemään. Kukaan ei ois varmaankaan uskonu tällasta tilannetta syntyvän vielä pari kuukautta sitten. En uskonut siihen itsekään. Eiväthän SARS ja MERS:kään ikinä eksyneet Suomeen. Mutta niin vaan tämä COVID-19 sitten eksy. Kirjotan nyt vähän omia näkemyksiä tästä tilanteesta.

Oon ollu tän koronan suhteen melko rauhallinen koko ajan. Toki mulla pelottaa, mutta toisaalta en mie voi mitään sille, jos se tauti joskus eksyy myös meidän kotiin. Ainoastaan voin tehdä parhaani välttääkseni sen. Eli en tapaa ylimääräisiä ihmisiä, käyn kaupassa ainoastaan tarpeen vaatiessa ja muuten oleskellaan kotona. Ollaan me toki ulkoiltu, mutta sillonki oman perheen kesken. En toimi näin sen vuoksi, että olisin hysteerinen tästä tilanteesta tai eläisin pelkokuplassa kotona. Toimin näin sen vuoksi, että nyt on poikkeustila. Ihmisten ei suositella tapaavan muita ja yli 10 hengen tapaamiset on toistaiseksi kiellettykin lailla. Haluan myös parhaani mukaan välttää sairastumisen tähän tautiin. Mitä oon lukenu taudin sairastaneiden kokemuksia niin ei kuulosta kovin helpolta taudilta. 

Eniten mulla pelottaa tämä tilanne mun lasten puolesta. He on vielä niin pieniä ja jos tauti sattuisi heihin iskemään rajuna niin selviäiskö he siitä. Välillä mulle on palannu mieleen Maxin syntymän jälkeinen kuukausi. Oltiin silloin viikko osastolla kurkunpääntulehduksen vuoksi. Maxilla oli hengitysvaikeuksia ja se oli aivan järkyttävän rankkaa aikaa. Se on tilanne johon en ikinä toivoisi joutuvani palaamaan. Miettimään selviääkö mun lapsi. Siinä tilanteessa antais mitä tahansa, että vois vaihtaa itsensä siihen tilalle. Kestämään sen kaiken tuskan kunhan oman lapsen ei tarvisi kärsiä. En vois kuvitellakaan mitään pahempaa elämässä ku oman lapsen kuolema tai vakava sairastaminen. Ne ovat traumaattisia kokemuksia ja valitettavasti on kokemusta molemmista. Mun ensimmäinen raskaus meni kesken melko alkuvaiheessa, mutta pidän sitä silti samana kuin oman lapsen kuolemaa. Syke oli nähty ultrassa ja kaiken piti olla hyvin. Mutta lopulta mikään ei ollutkaan hyvin. Maxin kanssa ensimmäinen kuukausi ja toisen kuukauden alku olivat rankkoja henkisesti. Osastolta kotiutumisen jälkeen soitin kerran ambulanssin Maxille, koska hänen kylkiluut paisto läpi ku pieni joutu niin kovasti tekeen töitä sen hengityksen eteen. Käytiin tuolloin yksi yö tarkkailussa ja päästiin sitten kotiin. Sen jälkeen meni jonkin aikaa kunnes uskalsin alkaa nukkumaan kunnolla öisin. Meillä on lapset siunattu hyvillä unenlahjoilla. Alexandra oli 2kk ikänen ku hän alkoi nukkua läpi yön. Max aloitti samat hommat 3kk ikäisenä. He molemmat menevät nukkumaan klo 19-20 välillä ja nukkuvat 6-7 saakka aamulla ilman herätyksiä. Ollaan sen suhteen todella onnekkaita. 

Meidän arki on muuttunut sen suhteen, että yleensä ollaan oltu enemmän liikkeellä ja tavattu ihmisiä kun taas nyt ollaan oltu paljon enemmän kotona. Eniten ikävöin normaalista arjesta läheisiä, ystäviä, mammakavereita ja sellasta aktiviteettia, jota nyt ei voi tehdä. Lisäksi tämä on vaikuttanut mun työkuvioihin ja on hyvin todennäköistä, ettei töitä oo tiedossa ainakaan kesäksi. Meidän muutto Tampereelle tulee viivästymään tietämättömän pitkän ajan. Ärsyttää, suututtaa, surettaa ja kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta elämä on arvaamatonta. Kaikenlaista voi sattua ja nyt kävi näin. Onneksi tämä tilanne ei ole ikuinen ja jossain vaiheessa tämä elämä jälleen normalisoituu. Positiivista tässä tilanteessa on ollut arjen muuttuminen kiireettömäksi. Ei ole ollut kiire mihinkään ja on saanu enemmän vaan olla. Lisäksi mejän lapset ei onneksi ymmärrä mitään tästä tilanteesta, koska ovat vielä niin pieniä. Vaikka korona on käytännössä tappanut sosiaalisen elämän perhettä, somea, viestejä, videopuheluita yms. lukuunottamatta niin ehkä tämän kokemuksen jälkeen jokainen osaa arvostaa taas uudella tavalla sitä mitä on. Sitten kun kaikki on taas normaalisti niin se vapaus käydä ravintolassa, elokuvissa tms. ei ole itsestäänselvyys. Ne ovat aivan helvetin arvokkaita hetkiä ja kokemuksia. Kuten elämäkin on ainutlaatuinen ja elämme vain kerran. Paljon tsemppiä jokaiselle korona-arkeen ja nauttikaa siitä mitä teillä on juuri nyt 💗

- Emmi -

Ajatuksia Painosta

Paino on sellainen sana, joka koskettaa meitä kaikkia jollain tavalla. Ihan sama oletko mies vai nainen. Ihan sama oletko hoikka vai ylipainoinen niin se koskettaa. Maailman kauneusihanteet luovat valtavat paineet olla timmi ja mahtua xs-koon vaatteisiin. Päivittäin ihmisiä joutuu kiusatuksi painon vuoksi ja ihmisiä määritellään painon mukaan. Aina oma paino ei kuitenkaan ole ihmisen itsensä hallinnassa. Ylipainoisuus ei välttämättä johdu siitä, että syöt joka päivä hevosen lailla tai mätät pelkkää sokeria pussitolkulla. Lihavuuden taustalla voi olla mm. metabolinen oireyhtymä, kilpirauhasen vajaatoiminta tai jopa oma valinta. Joskus ihminen kokee olevansa eniten oma itsensä ylipainoisena ja syö tietoisesti suurempia annoksia ruokaa kuin tarvitsisi. Samaa voi sanoa hoikkuudesta. Hoikkuus ei aina tarkoita automaattisesti anoreksiaa, bulimiaa tai muutakaan syömishäiriötä. Joillekin hoikkuus on luontainen ominaisuus, joka pysyy vaikka popsisit kuinka paljon ruokaa päivässä. Tässäkään asiassa ei aina mene tasan onnenlahjat. 

Miksi paino siis määrittelee ihmisen enemmän kuin luonteenpiirteet? Onko tämä maailma tosiaan niin ulkonäkökeskeinen?

Suurimman osan mun elämästä maailma on vaikuttanut olevan juuri sellainen. Olin vuosia koulukiusattu juuri painoni vuoksi. Menin päivittäin kouluun ainoastaan koska oli pakko. Mun oli pakko saada opinnot käytyä. Muuten olisin enemmän ku mielelläni jäänyt kotiin. Olisin ainakin välttynyt kuulemasta niitä samoja asioita, joita kuulin joka ikinen päivä. Olin kiusaajien mielestä läski, tynnyri, ällöttävä ja vaikka ja mitä muuta. Lisäksi kärsin siitä, että mun selän takana jauhettiin paskaa ties missä porukoissa. Oon ollu tästäkin hiljaa ties kuinka kauan, mutta nyt päätin, että mulla ei oo mitään syytä hyssytellä näitä asioita. Ne on kummiski mun kokemuksia siinä missä tuo suorempikin kiusaaminen. Aikanaan nuo asiat ja pahat kommentit meni pahasti ihon alle. Pahimpana aikana harkitsin jopa itsemurhaa. Ajattelin, että miksi minun ois pitäny elää. Mua vaan kiusattiin, ihmiset puhui pahaa mun selän takana, mulla ei ollut kavereita ja olin päivät yksin koulussa. Tällasta oli mun elämä suurimman osan peruskouluajasta. Mut sai lopulta jatkamaan elämää mun vanhemmat, sukulaiset ja viimeisenä vaikuttajana ripari. En halunnu, että mun kiusaajat ois saaneet sen tyydytyksen, että oisin vielä tappanut itseni ja jättäny ikuisen surun mun läheisille. Lisäksi mun ripari oli todella ihana kokemus. Siellä tunsin kuuluvani porukkaan ja sitä tunnetta en ollu tuntenu pitkiin aikoihin ennen sitä. Sillon heräsin siihen, että joskus löytäisin vielä paikkani tässä maailmassa ja etten saa luovuttaa. Enkä sitten luovuttanut.

Olen edelleen ylipainoinen ja cambridge-ohjelmalla. Ohjelma on ollut toimiva, mutta viime ajat on tuoneet paljonkin takapakkia tän pudotuksen suhteen. Ruuhkavuodet, papan kuolema, alkuvuoden sairastelut ja nyt tämä koronakriisi. Mutta kyllä mie joku päivä onnistun mun tavotteissa. En luovuttanut aikanaan mun elämän suhteen, joten en luovuta tässäkään. Mutta teen muutoksen, koska itse haluan sitä enkä sen vuoksi, että jotku muut haluaa mun muuttuvan.

Nykyisinkin nuo painokommentit tuntuvat edelleen pahalta. Ja mikseivät saisi tuntua? Olen kuitenkin ihminen. Teini-iässä ne tuntuivat extrapahoilta. Hormonit jylläs ja olin matkalla kohti aikuisuutta. Mietin juuri silloin tarkemmin kuka oon ja mitä halusin elämältä. Siihen aikaan alko myös menkat johtuen hormoneista. Oli niin paljon muutoksia yhtä aikaa. Onko ihme, että tuntui pahalta, jos siihen tilanteeseen kiusaajat kaato lisää vettä myllyyn haukkumalla mun ulkonäön viimiseen maholliseen maanrakoon. Olisko mun pitäny halata ja kiittää, että kiitos ku huomautit, käympä tässä salilla ja ilmestyn huomenna kevyenä keijukaisena kouluun juuri teidän iloksenne. Ei todellakaan tarvinnut ja mua harmittaa se, ettei mulla juuri tuollon ollut voimia siihen, että oisin käskeny hejän suksia kuuseen.

Haluan tällä kirjotuksella sanoa, että paino on juuri sinun henkilökohtainen asia. Kenelläkään ei ole oikeutta tuomita sinua sen perusteella. Jokainen on paras oma itsensä juuri sellaisena kuin on. Ulkonäköpaineet voi heittää romukoppaan ja sen romukopan vielä jonnekin niin kauas kuin mahollista. Tärkeintä on onnellisuus ja se, että muutoksen on lähdettävä sinusta. Kukaan muu ei voi määritellä miten sun pitäisi elää elämääsi. Se on sinun tehtävä. Tämän haluan opettaa myös omille lapsilleni.

Ihanaa alkuviikkoa juuri sinulle 💗

Suru ja ikuinen kaipaus

Kerroin helmikuussa Instagramin puolella, että kävin läpi henkisesti todella rankkaa aikaa enkä ollut ehtinyt/jaksanut postailla tavalliseen tahtiini. Silloin en avannut asiaa sen enempää, koska en ollut valmis siihen ja halusin kunnioittaa mun läheisten toiveita, että asiasta ei silloin saanut puhua.

Meidän perhettä kohtas suuri menetys, kun mun pappa sekä lasten isopappa nukkui pois pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana. Se, että pappa nukkuisi jossain vaiheessa pois ei tullut kenellekään yllätyksenä, mutta se miten nopeaa se sitten tapahtui yllätti kaikki. En olisi edes ollut valmis puhumaan siitä, koska se oli mulle aivan helvetin vaikeaa käsittää. Hän oli ollu mulle ainoa pappa koko mun elämän ajan. Mun toinen pappa oli kuollu jo ennen mun syntymää. Nyt mulla ei oo enää pappaa ollenkaan muuten kuin muistoissa.

Pappa oli se henkilö, jonka kanssa mulla on muistoja korttipeleistä, pilkkimisestä, hiihtämisestä, marjastamisesta ja vaikka ja mistä muusta. Listaa vois jatkaa loputtomiin. Nyt niitä asioita ei voi enää ikinä tehdä hänen kanssaan. Sillon ku se tapahtu, että pappa nukkui pois niin se surun määrä oli jotain käsittämätöntä. Silloin huomasin myös sen, miten lapset auttaa jaksamaan. Mun oli pakko jaksaa elää mun elämää, koska mulla on lapset, jotka tarvitsee mua. Sitä pappakin olisi halunnut ja toivonut, että olen onnellinen. Mut tekee vaan tosi surulliseksi se, että mun lapset ei ikinä opi tuntemaan häntä kunnolla, muuta ku sitä kautta mitä mie heille kerron hänestä. Tiedän myös sen, että kukaan ei oo täällä ikuisesti ja haluan uskoa siihen, että me vielä joskus tavataan papan kanssa. Haluan uskoa myös siihen, että hänellä on hyvä olla, oli hän sitten missä tahansa.

''Et ole ikiunessa, et ole poissa
olet tuhat tuulta puistikoissa,
olet valon välke aallokossa,
olet timantti hankien loistossa.
Et ole jättänyt meitä, et ole vaiti,
olet lintujen laulu taivaalla,
olet kuiskaus viljapellolla,
olet henkäys rakkaasi poskella.''

Olet ikuisesti meidän mielessämme ja kaipaus on suuri. Mutta menemme eteenpäin päivä kerrallaan ja toivottavasti saat sieltä jostain seurata meidän elämää ylpeydellä!

- Emmi -

Mikä Äitiyden Timantit?

Äitiyden Timantit sai alkunsa jo pidemmän aikaa sitten. Silloin aloitin blogin tällä samalla nimellä, mutta elämäntilanne ei kestänytkään viemään sitä eteenpäin. Jätin sen muhimaan ja nyt ajattelen, että on sopiva aika aloittaa. Aloitan esittelemällä itseni eli henkilön, joka tätä blogia kirjoittaa. Tässä tulee 20 faktaa minusta:

1. Nimeni on Emmi

2. Olen 24-vuotias

3. Kotipaikkani on Rovaniemi

4. Olen naimisissa upean miehen kanssa

5. Olen äiti 2v tytölle ja 8kk ikäiselle pojalle

6. Olen ammatiltani tarjoilija ja vastaanottovirkailija

7. Tällä hetkellä olen kotiäiti ja siinä ohessa instabloggaaja

7. Harrastan golfia ja lastenvaatteita

8. Olen ambivertti eli 50% ekstrovertti ja 50% introvertti

9. Olen luonteeltani ujo uusien ihmisten kanssa (kirjoittaminen on helpompaa kuin puhuminen), mutta tuttujen kanssa täydellinen hölösuu. Pääasiassa olen iloinen, huumorintajuinen ja innostun helposti uusista asioista. Osaan kuitenkin olla myös jämäkkä ja suorapuheinen

10. Lempiruokiani ovat kiinalainen sekä mausteiset ruoat. Ruoista inhoan kalaa, sieniä ja juustoja

11. Lempiherkkujani ovat salmiakki, lakritsi ja fazerin sininen suklaa. Juomista lempparit ovat Pepsi Max sekä Almdudler. Jos nimi Almdudler ei sano mitään niin se on itävaltalaista limsaa

12. Mun unelma-ammatti on aina ollut opettaja

13. Rakastan videopelejä ja omia suosikkejani ovat Pokemon-pelit sekä Sims-pelit

14. Lempisarjojani ovat Kaunarit, Salkkarit, Selviytyjät, Masterchef Australia ja Love Island UK

15. Lempiartistejani ovat Cheek, JVG, Saara Aalto, Celine Dion ja Adele

16. Lempileffojani ovat Harry Potter-leffat, Taru Sormusten herrasta-trilogia, Hobitti-trilogia, uusimmat Star Wars-leffat, Twilight-leffat, Bridget Jones-leffat ja Crazy Rich Asians. Rakastan myös Disney-leffoja

17. Mun elämän hurjimpia kokemuksia ovat lasten synnytykset sekä benjihyppy

18. Rakastan lentämistä ja matkustelua

19. Mun unelmia ovat aina olleet oma perhe, tehdä työkseni sitä mitä rakastan ja olla terve. Perhe on jo toteutunut ja terveydestä ei ikinä ole takeita, mutta näillä mennään.

20. Haaveissa olisi joskus vielä kolmas lapsi meidän perheeseen.

Siinäpä muutama fakta minusta. Nimen äitiyden timantit keksin siitä, että se on mukavan erilainen nimi ja kuvailee hyvin blogiani. Blogissa kirjoitan paljon ajankohtaisista aiheista, jotka koskettavat minua tai mun perhettä, lapsiperhearjesta ja joskus myös käsittelen hiukan rankkojakin aiheita.

Tervetuloa seuraamaan Äitiyden Timantteja ja toivottavasti saat tästä blogista jotain irti omaan elämääsi.

- Emmi -