Paino on sellainen sana, joka koskettaa meitä kaikkia jollain tavalla. Ihan sama oletko mies vai nainen. Ihan sama oletko hoikka vai ylipainoinen niin se koskettaa. Maailman kauneusihanteet luovat valtavat paineet olla timmi ja mahtua xs-koon vaatteisiin. Päivittäin ihmisiä joutuu kiusatuksi painon vuoksi ja ihmisiä määritellään painon mukaan. Aina oma paino ei kuitenkaan ole ihmisen itsensä hallinnassa. Ylipainoisuus ei välttämättä johdu siitä, että syöt joka päivä hevosen lailla tai mätät pelkkää sokeria pussitolkulla. Lihavuuden taustalla voi olla mm. metabolinen oireyhtymä, kilpirauhasen vajaatoiminta tai jopa oma valinta. Joskus ihminen kokee olevansa eniten oma itsensä ylipainoisena ja syö tietoisesti suurempia annoksia ruokaa kuin tarvitsisi. Samaa voi sanoa hoikkuudesta. Hoikkuus ei aina tarkoita automaattisesti anoreksiaa, bulimiaa tai muutakaan syömishäiriötä. Joillekin hoikkuus on luontainen ominaisuus, joka pysyy vaikka popsisit kuinka paljon ruokaa päivässä. Tässäkään asiassa ei aina mene tasan onnenlahjat.
Miksi paino siis määrittelee ihmisen enemmän kuin luonteenpiirteet? Onko tämä maailma tosiaan niin ulkonäkökeskeinen?
Suurimman osan mun elämästä maailma on vaikuttanut olevan juuri sellainen. Olin vuosia koulukiusattu juuri painoni vuoksi. Menin päivittäin kouluun ainoastaan koska oli pakko. Mun oli pakko saada opinnot käytyä. Muuten olisin enemmän ku mielelläni jäänyt kotiin. Olisin ainakin välttynyt kuulemasta niitä samoja asioita, joita kuulin joka ikinen päivä. Olin kiusaajien mielestä läski, tynnyri, ällöttävä ja vaikka ja mitä muuta. Lisäksi kärsin siitä, että mun selän takana jauhettiin paskaa ties missä porukoissa. Oon ollu tästäkin hiljaa ties kuinka kauan, mutta nyt päätin, että mulla ei oo mitään syytä hyssytellä näitä asioita. Ne on kummiski mun kokemuksia siinä missä tuo suorempikin kiusaaminen. Aikanaan nuo asiat ja pahat kommentit meni pahasti ihon alle. Pahimpana aikana harkitsin jopa itsemurhaa. Ajattelin, että miksi minun ois pitäny elää. Mua vaan kiusattiin, ihmiset puhui pahaa mun selän takana, mulla ei ollut kavereita ja olin päivät yksin koulussa. Tällasta oli mun elämä suurimman osan peruskouluajasta. Mut sai lopulta jatkamaan elämää mun vanhemmat, sukulaiset ja viimeisenä vaikuttajana ripari. En halunnu, että mun kiusaajat ois saaneet sen tyydytyksen, että oisin vielä tappanut itseni ja jättäny ikuisen surun mun läheisille. Lisäksi mun ripari oli todella ihana kokemus. Siellä tunsin kuuluvani porukkaan ja sitä tunnetta en ollu tuntenu pitkiin aikoihin ennen sitä. Sillon heräsin siihen, että joskus löytäisin vielä paikkani tässä maailmassa ja etten saa luovuttaa. Enkä sitten luovuttanut.
Olen edelleen ylipainoinen ja cambridge-ohjelmalla. Ohjelma on ollut toimiva, mutta viime ajat on tuoneet paljonkin takapakkia tän pudotuksen suhteen. Ruuhkavuodet, papan kuolema, alkuvuoden sairastelut ja nyt tämä koronakriisi. Mutta kyllä mie joku päivä onnistun mun tavotteissa. En luovuttanut aikanaan mun elämän suhteen, joten en luovuta tässäkään. Mutta teen muutoksen, koska itse haluan sitä enkä sen vuoksi, että jotku muut haluaa mun muuttuvan.
Nykyisinkin nuo painokommentit tuntuvat edelleen pahalta. Ja mikseivät saisi tuntua? Olen kuitenkin ihminen. Teini-iässä ne tuntuivat extrapahoilta. Hormonit jylläs ja olin matkalla kohti aikuisuutta. Mietin juuri silloin tarkemmin kuka oon ja mitä halusin elämältä. Siihen aikaan alko myös menkat johtuen hormoneista. Oli niin paljon muutoksia yhtä aikaa. Onko ihme, että tuntui pahalta, jos siihen tilanteeseen kiusaajat kaato lisää vettä myllyyn haukkumalla mun ulkonäön viimiseen maholliseen maanrakoon. Olisko mun pitäny halata ja kiittää, että kiitos ku huomautit, käympä tässä salilla ja ilmestyn huomenna kevyenä keijukaisena kouluun juuri teidän iloksenne. Ei todellakaan tarvinnut ja mua harmittaa se, ettei mulla juuri tuollon ollut voimia siihen, että oisin käskeny hejän suksia kuuseen.
Haluan tällä kirjotuksella sanoa, että paino on juuri sinun henkilökohtainen asia. Kenelläkään ei ole oikeutta tuomita sinua sen perusteella. Jokainen on paras oma itsensä juuri sellaisena kuin on. Ulkonäköpaineet voi heittää romukoppaan ja sen romukopan vielä jonnekin niin kauas kuin mahollista. Tärkeintä on onnellisuus ja se, että muutoksen on lähdettävä sinusta. Kukaan muu ei voi määritellä miten sun pitäisi elää elämääsi. Se on sinun tehtävä. Tämän haluan opettaa myös omille lapsilleni.
Ihanaa alkuviikkoa juuri sinulle 💗
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti