Me tavattiin ensimmäistä kertaa seurakunnan nuortenillassa toukokuussa 2013. Silloin seurustelin vielä mun entisen poikaystävän kanssa, joten mitään suurempaa siitä ei silloin syntynyt. Myöhemmin kun aloimme seurustella niin mieheni kertoi, että olisi tuntenut jonkinlaisen yhteyden jo silloin. Mutta olin itse silloin parisuhteessa, joten jäimme ystävyyden tasolle. Lisäksi Ville alkoi seurustella mun silloisen kaverin kanssa, joten ei siitä muutenkaan olisi voinut tulla mitään. Sillon ajattelin sillä tavalla. Erosin mun poikaystävästä saman vuoden Juhannuksena ja olin lähes vuoden sinkkuna. Me pidettiin Villen kanssa yhteyttä ja sovittiin, että hän tulisi jopa mun pariksi wanhojen tansseihin. Sovittiin niin ystäväpohjalta.
Vuoden 2014 alussa Ville erosi tästä mun kaverista ja me pidettiin tiiviimmin yhteyttä keväällä. Silloin se juttu alkoi edetä. Ensin olin, että ei ikinä. En alkaisi seurustella kaverini exän kanssa. Kuka kunnon kaveri sellaista tekisi. Kesäkuussa tajusin, että katuisin jos en kokeilisi, koska meillä oli sellainen yhteys, jota en ollut ikinä tuntenut kenenkään kanssa. Meillä oli tästä saakka lokakuuhun saakka on-off-suhde, joka välillä rakoili. Pisimmän aikaa kesäkuun lopusta siihen lokakuuhun. Sillon kun emme seurustelleet niin mulla oli heinäkuussa muutaman viikon juttu yhen toisen miehen kanssa. Kun päätimme tehdä jutusta virallisen suhteen, selvisi, että hän oli pettänyt mua ja pyöritti samaan aikaan muutamaa muuta naista. Se juttu päättyi siihen ja se on ainoa seurustelusuhde, jota oon katunu. Tuon seurustelusuhteen jälkeen Ville palasi mun elämään. Me oltiin siihen lokakuuhun saakka vaan ''kavereita''. Myös Ville ehti mokailla tuossa välissä, mutta niistä en halua avautua sen enempää. Silloin kun me palattiin lopullisesti yhteen niin me käytiin pitkiä keskusteluja asioista. Keskustelujen jälkeen tultiin siihen lopputulokseen, että meitä oli molempia pelottanu se yhteys. Se oli niin vahva, että se pelotti meitä molempia ja oli saanut epävarmaksi. Silloin päätettiin, ettei enää päästettäisi toisistamme irti, koska se yhteys mikä meillä on, niin sellaista ei löytyisi noin vaan kenenkään toisen kanssa.
Olin kattonu romanttisia elokuvia ja lukenut kirjoja, joissa toitotettiin siitä, että sen kyllä tietää silloin kun mies on se oikea. En ikinä uskonut löytäväni sellaista itselleni. Toivoin kyllä, mutta en vaan jaksanu uskoa siihen. Sillon ku tapasin Villen ekaa kertaa niin ei mulla tullu mieleenkään, että meistä tulisi joskus jotain. Hän ei ollut sellainen mies, jota olin itselleni ajatellut. Hän ei tuntunut olevan mun tyyppiä. Sitten kun tutustuin häneen niin se yhteys vaan syntyi täysin odottamatta. En tuntenut sitä heti tavattuamme, mutta tunsin sen vahvistuvan mitä enemmän tutustuttiin. Tajusin, että hän ei todellakaan ollut sellainen mies, jota olin itselleni ajatellut. Hän oli enemmän kuin olin ajatellut ja enemmän kuin olin toivonut. Silloin tiesin, että meidät on tarkoitettu yhteen. Wanhojen tanssit mie päädyin tanssimaan toisen pojan kanssa, koska me käytiin eri kouluja ja Villen lukujärjestys oli todella täynnä. Hän ei olisi ehtinyt treeneihin.
Meidän suhde eteni muilla tavoin vauhdilla. Me mentiin kihloihin aprillipäivänä 2015. Me saatiin yhteinen vuokra-asunto syyskuussa 2015. Tammikuussa 2016 me päätettiin mennä naimisiin ja lopulta sitten avioiduttiin toukokuussa 2016. Mie valmistuin ammattilukiosta kesäkuussa 2016 eli oli kahdet suuret juhlat kuukauden sisään. Tammikuussa 2017 päätettiin, että lapsi on meille tervetullut. Plussasin heti ekasta kierrosta. Se raskaus meni kesken ja meidän pieni joutui taivasmatkalle. Heinäkuussa 2017 tein uuden positiivisen raskaustestin ja Alexandra syntyi maaliskuussa 2018. Marraskuussa 2018 päätettiin, että toinen lapsi olisi tervetullut. Plussasin heti ekasta kierrosta ja Max syntyi heinäkuussa 2019.
Tänään tuosta päivästä, jolloin päätettiin pysyä toistemme kanssa on jo 5,5 vuotta. Vuodet on sisältäneet järjettömästi onnellisia hetkiä, mutta myös surullisia hetkiä. Meillä on ollut vaikeaa, varsinkin silloin kun sain keskenmenon, odotin Alexandraa ja Alexandran ensimmäiset kuukaudet. Silti me ei olla ikinä luovutettu toistemme suhteen. Oon niin järjettömän kiitollinen, että olen löytänyt itselleni Villen kaltaisen kumppanin. Ihmisen, joka on rakastava aviomies ja isä, huolehtivainen, hauska ja ymmärtäväinen. Harva olisi kestänyt mua sillon Alexandran odotusaikana. Mutta Ville kesti ja Ville tuki. Se on sitä, mitä kutsutaan rakkaudeksi. Ja se on asia, jota aion vaalia loppuelämäni parhaani mukaan.
Ihanaa viikon alkua juuri sinulle 💗
- Emmi -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti