Äiti enkelille

Siitä on jo yli 3 vuotta aikaa. Silti en ole unohtanut sitä kokemusta enkä tule unohtamaankaan. Tammikuussa 2017 raskaustestiin piirtyi plussa. Onnellisuus valtasi minut sekä mieheni. Oltiin alkuvuodesta päätetty, että lapsi on tervetullut. Ystävänpäivänä kävimme varhaisultrassa, jossa näkyi pienen syke. Vaikuttaisi normaalilta alkuraskaudelta, sanoi gynekologi. Olo oli luottavainen ja helpottunut. Mutta sitä onnea ei kestänyt kuin reilun viikon. 

Sinä aamuna huomasin verta käydessäni vessassa. Vuoto kuitenkin oli vähäistä ja loppui. Sydän alkoi takoa tuhatta ja sataa, mutta en luovuttanut. Tämä voi olla myös normaalia, koska alkuraskaudessa voi esiintyä myös vuotelua. Joillakin on jopa kokonaiset menkat raskaudenkin aikana. Ei tämä välttämättä tarkoita sitä pahinta. Yritin suojella itseäni syöttämällä noita ajatuksia päähäni. Mieheni oli pakko mennä luennolle, koska siellä oli läsnäolopakko. Anoppi tarjoutui tulemaan minun seuraksi gynekologille. Ja luojan kiitos tulikin, koska olisi ollut kauheaa kokea se yksin. Gynekologi alkoi ultrata. Hän katsoi ruutua. Mie kysyin, että löytyykö sieltä sykettä. Gyne ei sanonut hetkeen mitään. Sitten hän kääntyi mua kohti ja sanoi ne sanat, jota yksikään vanhempi ei halua koskaan kuulla: Olen pahoillani, mutta sykettä ei löydy. 

Menin shokkiin niistä sanoista ja kysyin mitä nyt tapahtuu. Minun käskettiin odotella kotona vuodon alkua ja olemaan uudestaan yhteydessä, jos vuotoa ei näy viikkoon. Se tuntui niin luonnottomalta. Kohdussani oli ihmisen alku, joka ei ikinä saisi syntyä tänne. Meidän lapsi. Kun pääsimme gynekologilta pihalle niin romahdin. Minuun sattui pahemmin ku koskaan. Mahaan sattui, koska tuska oli niin kovaa henkisesti, että fyysisestikin alkoi tuntua. Voin yksinkertasesti pahoin. Minun olisi tehnyt mieli vaan oksentaa se paha olo pois, mutta ei se ois mitään auttanut. Siihen tuskaan ei auttanut kuin aika. Ja kaipaus ei tulisi päättymään koskaan. Kaiken lisäksi minun piti soittaa minun miehelle ja kertoa hänelle tämä asia puhelimessa. Onneksi mies sai lähteä luennolta kesken kaiken. Illalla me päätettiin tehdä niinkin radikaali ratkaisu, että lähettiin syömään ja elokuviin. Yritettiin turruttaa se suru jollain tavalla ja tuntui, että kotona oleskelu olisi vain pahentanut molempien oloa. Se tuntui niin järjettömältä.

Soitin seuraavalla viikolla gynelle, koska vuotoa ei kuulunut. Sain lähetteen LKS.ään. Silloin vuoto alkoi. Se kipu oli jotain niin viiltävää. Aivan ku jokin olisi viiltänyt mua puukolla vatsaan. Ne poltot ja kaikki oli helvetistä. Lopulta hän ''syntyi'' vessanpönttöön. Hän ei ollut vielä iso, mutta hänellä oli joskus syke. Hän oli jotain elävää. Hänestä olisi tullut meidän lapsi. Jouduin kärsimään kovat kivut, jotka eivät helpottaneet edes panadolilla. Kärsin, mutta siitä ei jäänyt mitään positiivista käteen. Jäi vaan se tyhjä olo ja tyhjä syli. Vuoto ei päättynyt siihen. LKS:stä soitettiin ja pyydettiin tulemaan sinne kontrolliin. Minut ultrattiin ja sanottiin, että kyseessä on epätäydellinen keskenmeno. Minulla oli jäänyt raskausmateriaalia kohtuun ja sain niihin cytotecit. Ne aiheuttivat uusia polttoja. Yhteensä keskenmenon jälkimainingit jatkuivat 2-3 viikkoa. 

Ensimmäinen kuukausi keskenmenon jälkeen kului sumun peitossa. En muista siitä kuukaudesta juuri mitään. Se tuli kuitenkin huomattua, että ihmisillä oli vaikeuksia suhtautua siihen menetykseen. Toiset eivät tienneet mitä sanoa ja se on täysin ok. Mitään ei ole pakko sanoa, mutta läsnäolo riittää. Tämän lisäksi esiintyi myös niitä ihmisiä, jotka yrittivät lohduttaa, että meillä on vielä aikaa saada lapsia. Niin on aikaa, mutta ku niitä lapsia ei niin vain saada. Menetimme jo yhden, joten kuka voisi taata, että seuraava raskaus onnistuisi yhtään sen paremmin. Lastensaanti ei ole niin yksinkertaista. Sitten pahimmat kommentit olivat sellaisia, että eihän se vielä edes ollut mitään. Ai ei vai. Se oli pienen ihmisen alku, jolla oli syke. Jolla olisi ollut oikeus syntyä ja elää. En vertaa keskenmenoa siihen, että joku on kokenut kohtukuoleman. Molemmat ovat kuitenkin hirveitä ja traumaattisia kokemuksia. Ne jättävät jälkeensä surun, epävarmuuden ja ikuisen kaipauksen. Jokaisella on oikeus surra, kaivata ja puhua asiasta. Oli sitten menettänyt lapsensa varhaisessa vaiheessa tai myöhemmässä vaiheessa. Keskenmeno on kova paikka aina. Se murskaa ne unelmat, toiveet ja ajatukset, jotka alkavat silloin kun raskaustesti näyttää plussaa. Mie käsittelin asiaa yli vuoden. Ajattelin, että olin päässyt yli, mutta piru oli irti sillon kuin plussasin heinäkuussa uudelleen. Kärsin niistä keskenmenon jättämistä traumoista koko raskausajan. Pelkäsin aina vuotoa, kun menin vessaan. Pelkäsin pieniä kipuja, jotka johtuivat kohdun venymisestä. Ajattelin, että kohta saisin keskenmenon. Sitten kun keskenmeno ei ollut enää mahdollinen eli rv 22+0 oli täynnä niin pelkäsin kohtukuolemaa. Minulla oli jokin henkinen tunnelukko, enkä tuntenut Alexandran liikkeitä kovin paljoa. Kävin todella herkästi näytillä ja liikekäyrässä. Siellä oli aina liikettä vaikka muille jakaa. Mie en vaan tuntenut juuri mitään. 

Keskenmeno voi siis vaikuttaa pitkäänkin omaan elämään. Mie oon jälkikäteen huomannut, että olisin tarvinnut siihen asiaan keskusteluapua heti. En vaan hoksannut hakea, koska olin henkisesti niin rikki. Se sitten kostautui uuden raskauden aikana. Keskenmeno opetti myös siihen, että en enää utele keneltäkään lapsiaikeista. Niillä uteluilla ei voi tietää, kuinka syvälle vahingossa sohaisee. Me ollaan tämän keskenmenon jälkeen saatu kaksi ihanaa lasta eikä se ole itsestäänselvyys. Näen itseni myös tämän pienen enkelin äitinä. Ja mielestäni se on täysin ok.

- Emmi -